Jos Hollywoodissa jollakulla on todella typerä idea elokuvaksi ja rutosti rahaa sen tekemiseksi, hän soittaa Dwayne ”The Rock” Johnsonille. Tätä ei suinkaan pidä ottaa loukkauksena; heppu nyt vain on alansa mahtavin myyntimies. 118 kiloa öljyttyjä lihaksia ja kuivaa karismaa saa myytyä katsojalle asioita, joita hän ei ajatellut edes aktiivisesti haluavansa: Jumanji-reboot, jatko-osat G.I. Joelle sekä Matkalle maan keskipisteeseen, Kevin Hartin tähdittämät elokuvat, Baywat… Okei, rajansa kaikella.

Rampage on tyypillinen Johnson-projekti. Vuoden 1986 yksinkertaiseen videopeliin löyhästi perustuva hirviöelokuva on takuulla maksanut omaisuuden, mutta sen kämänen juoni kelpaisi hädin tuskin natisevimpaan Ed Wood-tyyliseen 1950-luvun b-elokuvaan.

Ohjaaja Brad Peyton noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin edellisessä – ja yhtä lailla kaukaa haetussa – katastrofielokuvassaan San Andreas. Sillä vähäisellä erotuksella, että tällä kertaa Amerikassa eivät jyrise maanjäristykset vaan jättiläismäiset mutanttieläimet.

Vetäytyvä primatologi Davis Okoye (Johnson) työskentelee villieläinten rauhoitusalueella San Diegossa. Kuvittele pumpattu, lihaksikkaampi versio David Attenborough’sta ja saat käsityksen hahmosta. Hän on solminut poikkeuksellisen läheisen siteen Georgeen – albiinogorillaan, jonka hän pelasti vain kahden vuoden ikäisenä poikasena ja jolle hän on opettanut viittomakieltä.

Eläin osaa heristää keskisormea, tervehtiä nyrkillä ja jakaa alapäävitsin. Davis tulee huomattavasti paremmin toimeen karvakamunsa kuin ihmiskollegoidensa kanssa. Tytöt rakastavat häntä, mutta apinoilta ei jää lainkaan aikaa romanssille.

Siltä varalta, että yleisö pitäisi Davisia liian professorimaisena, hän on palvellut myös erikoisjoukoissa ja tietää, kuinka kuristaa vastustajaa niin lujaa, että tämä laskee alleen. Kuten George, hän pyrkii aina alfaurokseksi, oli ryhmä mikä tahansa.

Ilman sen erityisempää syytä Rampage alkaa kohtauksella ulkoavaruudessa, jossa CRISPR-teknologian puitteissa geneettisesti muokattu jättiläisrotta yrittää tappaa avaruuslaboratorioon jumiin jääneen tutkijan. Salaisesta ohjelmasta vastaa Cruella de Viliä muistuttava korporaatiokonna Claire Wyden (Malin Åkerman) yhdessä rähjäisen veljensä Brettin (Jake Lacy) kanssa. Valtavan räjähdyksen seurauksena dna:ta päätyy universumin halki suojelualueelle, jossa George saa tartunnan, eikä aikaakaan, kun säyseä apina paisuu vihaiseksi King Kongiksi ja suuntaa riehuen kohti metropolia, vanavedessään lisko Lizzie sekä susi Ralph.

Efektit ovat elokuvan vahvinta antia. Hirviöt haukkaavat lentokoneita ja helikoptereita kuin suklaisia välipaloja, ja nuijivat armeijoita kuin leluja. Suden nälkä on tyydytettävissä vain popsimalla mahdollisimman monta sotilasta. George, suuri hopeaselkä, selviytyy hengissä lento-onnettomuuksista, tulipaloista, räjähdyksistä sekä jokaisesta kohti ammutusta luodista.

Naomie Harris oli viime vuonna Oscar-ehdokkaana riipaisevasta roolityöstään Moonlightissa. On masentavaa nähdä kyseisen kaliiperin näyttelijätär tarpeettomana roolissaan tohtori Kate Caldwellina, geenitutkijana, joka yrittää jatkuvasti selittää sekä muille hahmoille että yleisölle, miten kasvuseerumi toimii. Hänen suurin saavutuksensa onkin kasvojen säilyttäminen ilmeettöminä, kun vaatimaton ja juustoinen käsikirjoitus vaatii häntä lausumaan sanomattoman banaaleja repliikkejä.

Vaikka osa näyttelijöistä vaikuttaa epävarmoilta sen suhteen, ovatko he draamassa vai komediassa, Jeffrey Dean Morgan vetää roolinsa erikoisagentti Harvey Russellina kokonaan kieli poskella. ”Kun tiede paskantaa sänkyyn, minut soitetaan vaihtamaan lakanat”, agentti selittää venytetyllä Texasin murteella, joka saa hänet kuulostamaan siltä kuin hän olisi eksynyt paikalle läheisen John Wayne-westernin kuvauksista.

Dwayne Johnsonin preesensistä huokuu sama miellyttävä välinpitämättömyys kuin hänen kaikissa muissa toimintaelokuvissaankin. Ympäröivä kuolema ja tuho eivät saa häntä koskaan tolaltaan. Kiihtyneimmillään Davis on muistellessaan salametsästäjiä, jotka surmasivat Georgen äidin Afrikassa pienen poikasen kyyristellessä taustalla.

”He katkaisivat hänen kätensä, jotta voisivat myydä ne tuhkakuppeina”, Davis sanoo inholla. Hän on paljon järkyttyneempi tästä kuin mutanttiotusten teurastamista sotilaista. Miestä ei myöskään näytä erityisemmin vaivaavan Chicagon asukkaiden ahdinko, kun kaupunkiin saapuvat eläimet repivät heidän elämänsä riekaleiksi.

Viimeinen näytös tarjoaa tuttuakin tutumman harjoitteen hävityksestä ja joukkotuhosta. Pilvenpiirtäjät romahtavat. Ajoneuvot litistyvät. Tulipalot raivoavat. Kaiken kaaoksen keskellä Davis seisoo huolettomana, täysin elementissään.

Sukupolvi takaperin Rampagen kaltainen elokuva olisi toteutettu Ray Harryhausenin paperimassamonstereilla sekä stop motion-toimintakohtauksilla. Tämä on kertakäyttöistä popcorn-viihdettä, joka voisi sopia mukavasti lasten lauantaiaamujen jälkimmäiselle ohjelmapuoliskolle.

Teksti: 2018 Samu Oksanen