Pari vuotta sitten koulukiusaamisesta kertovalla elokuvalla Sebbe huomiota herättänyt iranilaissyntyinen ohjaaja Babak Najafi on päässyt ohjaamaan yhtä Ruotsin tämän hetken kuumimmista vientituotteista. Tai oikeastaan kahta, sillä itse elokuvasarjan lisäksi myös pääosanäyttelijä Joel Kinnaman on tällä hetkellä kovaa huutoa Hollywoodissa.

Rahalla Saa 2 pohjautuu vuonna 2010 trilogian avanneen jännärin tapaan Jens Lapiduksen romaaneihin. Elokuvien välillä aikaa on kulunut kolme vuotta ja entinen kauppatieteiden opiskelija Johan Westlund on pääsemässä vankilasta ensimmäistä kertaa valvomattomalle lomalle. Samaan aikaan JW:n vanha tuttu Jorge Salinas on palannut Tukholmaan huumeet mielessä, ja toisaalla Mahmoud yrittää maksaa velkansa rikollispomolle.

Elokuva on täynnä ensimmäisestä osasta tuttuja kasvoja ja hyvä niin. Trilogia pysyy ainakin toistaiseksi yhtenäisenä ja tapahtumia on helpompi jäsentää kun tietää entuudestaan kuka kukin on. Onkin hyvä nähdä elokuvat järjestyksessä, vaikka takaumilla palataankin muutamia kertoja ensimmäisen tapahtumiin.

Rahalla Saa 2 on ensimmäistä osaa vielä astetta synkempi rikoselokuva. Hahmot ovat kylmäverisempiä ja tappaminen on ratkaisu suurimpaan osaan ongelmista. Ystävät, lojaalius ja kohtuus eivät vaakakupissa paina kun toisella puolella vastassa on kylmä raha.

Vaikka ohjaaja on vaihtunut, ensimmäisen ohjannut ja sillä Hollywoodiin laukaistu Daniel Espinosa on mukana tuottajan asemassa. Tyyli on hyvin samankaltainen ja Rahalla Saa 2 saattaa avata myös Najafille ovet Atlantin taakse. Ylivalottunut taivas, paikoin voimakas kohina ja käsivarakuvaus ovat yhä läsnä.

Kakkososa on jaettu kolmeen erillään kulkevaan tarinaan, jotka risteävät ajoittain. Välillä tunnetilojen tehostamiseksi leikataan ristiin rastiin eri avainhenkilöiden tarinoiden välillä. Ratkaisut vaikuttavat huolella valituilta ja toimivat loistavasti tarinoiden teemallisessa yhdistämisessä. Musiikin kanssa ei onnistuta aivan yhtä hyvin, koska monesti aggressiivista tunnelmaa hyvin tukeva teknojytinä ei ehdi kunnolla edes alkaa, kun ollaan jo rauhallisemmissa maisemissa. Tällöin ainoa jäljelle jäävä keino on laiskasti vaimentaa musiikki, ikään kuin se kuuluisi radiosta tai televisiosta.

Hahmojen omia ongelmia avataan hyvin, ja välillä vaikuttaa siltä, kuin pahoilla miehillä olisi sittenkin ripaus omatuntoa jäljellä. Sitten painetaan taas liipaisimesta. Väkivalta sattuu, huuto särkee korvia ja verta ei säästellä, mutta mässäilyn puolelle ei mennä. Elokuva onkin todella uskottavan tuntuinen. Aseet laulavat keskellä päivää ja lapset itkevät peloissaan pienissä lähiöasunnoissa, kun vanhemmat hoitavat vieressä bisneksiään. Kenelläkään ei ole hyvä olla, ei edes katsojalla. Eikä pidäkään.

Ruotsalaiset osoittavat vuosi toisensa jälkeen, että rankka rikoselokuva voi toimia myös Pohjoismaissa. Suomalaisia vastineita saa toistaiseksi odottaa.

Teksti: 2012 Marko Pekkanen