Puhdistuksen tarina lienee useimmille tuttu, mutta kerrataan silti. Eräänä iltana pahoinpidelty ja huonokuntoinen Zara (Amanda Pilke) ilmestyy vanhan ja yksinäisen Aliiden (Liisi Tandefelt, nuorena Laura Birn) pihamaalle. Eletään vuotta 1992, Viro on vasta itsenäistynyt.

Zara on venäjän mafiaa pakeneva seksiorja, Aliiden ikkunassa lukee ”ryssä” vihjailemassa Viron miehityksen aikaisesta menneisyydestä. Kaiken taustalla vaikuttaa Hans Pekk (Peter Franzén), maakuoppaan piilotettu isänmaallinen metsäveli, Aliiden siskon Ingelin (Krista Kosonen) mies ja Aliiden pakkomielteisen rakkauden kohde.

Zara ja Aliide tapaavat ensi kertaa, mutta naisten tarinat alkavat kietoutua yhteen heti elokuvan alkumetreiltä saakka. Toisilleen he eivät kuitenkaan uskalla paljastaa järkyttävistä kokemuksistaan kuin hippuja. Aliiden kohtalo sinetöidään 1940- ja 1950-luvuilla, Zaran tarina sijoittuu elokuvan nykyhetkeen. Välissä on puoli vuosisataa, kaksi sukupolvea, uusi talousjärjestelmää ja Viron itsenäistyminen, mutta alistamisen ja vainon keinot eivät ole muuttuneet.

Kahden aikatason välillä liikkuminen vahvistaa tarinoiden teemallista yhteneväisyyttä. Vaikka alkuperäisteos on osa Oksasen Viron lähihistoriaa käsittelevää Kvartetti-sarjaa, käsitellään Aliiden ja Zaran tarinoiden kautta myös universaaleja teemoja kuten sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa vallankäytön muotona. Äärimmäisten tekojen kautta niin Aliidelta kuin Zaraltakin on yritetty riistää minuus.

Elokuvan juoni seuraa uskollisesti kirjan tarinaa, joskin rakennetta on aavistuksen yksinkertaistettu. Koska olin lukenut kirjan ennen elokuvaa, on vaikea arvioida, onko elokuva tarinaa tuntemattomalle yhtä kutkuttava, trillerinomainen kokemus kuin kirja oli. Epäilen, että se minkä Jokinen on rakennetta yksinkertaistamalla voittanut elokuvan seurattavuudessa, on hävitty jännittävyydessä.

Naisten kokemusten karmeudelta Jokinen ei ole kuitenkaan halunnut säästää katsojaa. Niin Aliiden kuin Zarankin elämässä jatkuvana toistuva kidutus, raiskaukset ja teloitukset kuvataan yksityiskohtaisesti. Välillä kuva hyppii kuin musiikkivideossa, välillä uhrin kasvoja kuvataan tuskallisen hitaasti. Vain kerran kankaalle iskee pimeys, sillä aivan kaikkea ei Jokinenkaan halua tai voi ikärajan puitteissa näyttää. Hyvä niin.

Ja silti elokuvan kyky koskettaa ja ravistaa katsojaa ei perustu sen vulgaariin shokkiarvoon, vaan ennemmin Jokisen henkilöohjaukseen ja niin Liisi Tandefeltin, Laura Birnin kuin Amanda Pilkenkin kykyihin tuoda hirveitä kokeneiden naisten ilmaisuun sävyjä. Erityisesti Birn luo kaikin keinoin raiskattuun ja alistettuun Aliideen syvyyttä, joka olisi ollut helppo myös häivyttää tekemällä hänestä yksin uhri tai rikollinen.

Romaani on saavuttanut sellaisen suosion, että elokuvan menestys on taattu pelkästään kirjan jälkimaininkien nostattamana. Alkuperäisteokselleen uskollinen romaanifilmatisointi ei juuri anna uutta jos ei liikaa otakaan. Sellaisena se on oikein toimiva.

DVD: Nordisk Filmin julkaisussa ääniraitana Dolby Digital 5.1 ja kuvana anamorfinen laajakuva kuvasuhteella 2.35:1.

Teksti 2012: Tuija Pyhäranta