Arto Halosen kankea draamadebyytti Anna Lappalaisesta, Kellokosken prinsessasta.
Arto Halosen kankea draamadebyytti Prinsessa perustuu tositarinaan Anna Lappalaisesta, kabareetanssijasta joka päätyi viettämään Kellokosken mielisairaalassa yli 50 vuotta. Sinänsä virkistävä aihe, jota ei kotimaisessa elokuvassa turhan usein sivuta, tärveltyy ponnettomaan käsikirjoitukseen ja aneemiseen kerrontaan.
Tarina sijoittuu Lappalaisen (Katka Kukkola) ensimmäisiin vuosiin Kellokoskella. Alkuun mykkä tulokas paljastaa pitkän hiljaisuuden jälkeen harhansa, kun hän vaatii muiden kohtelevan häntä kuin kuninkaallista. Anna Lappalainen onkin prinsessa, kuninkaallinen Buckinghamin palatsista.
Hovineidokseen prinsessa saa Christina von Heyrothin (Krista Kosonen), oopperaan ja sairaalan resuiseen juoppoon, potilas Saastamoiseen (Peter Frantzén) viehättyneen nuoren asukin. Muita alamaisia ovat mm. potilas Kuronen (Pirkka-Pekka Petelius) ja Iso-Iita (Ulla Tapaninen).
Seesteistä sairaala-arkea varjostaa kehittyvä lääketiede: uusinta uutta oleva lobotomia on rantautunut Kellokoskelle asti, ja nimiä kerätään jo listaan. Yrmeä lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann) on edistysten puolella, humaanimpaa puolta taas edustaa lääkäri Lonka (Paavo Westerberg). Tämän vastustuksesta huolimatta metodia aletaan soveltaa potilaisiin.
Pitkän linjan dokumentaristi Arto Halosen (Magneettimies) ensimmäinen näytelmäelokuva kärsii selvästi ohjaajansa taustasta. Halonen ei uskalla kokeilla tai ottaa riskejä: kuvakerronta on harmaata ja elotonta, eikä hahmoista oteta riittämiin irti. Ääniraita herättää huomiota väärällä tapaa, korostaen juonen taitekohtia turhan painokkaasti.
Halosen, Westerbergin ja Pirjo Toikan yhteistyönä muodostunut käsikirjoitus haahuilee päämäärättä eteenpäin. Keskeinen motiivi on tapa, jolla Lappalainen hurmaa läheisensä ja tuo kelmeään sairaalayhteisöön lämpöä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Efekti ei kuitenkaan välity filmistä kuin osittain, ja kohtaukset tuntuvat usein turhan alleviivaavilta ja irrallisilta.
Draamallisesti epäonnistunut ratkaisu on vielä lopuksi leikata 1930-luvun lopulta 50 vuotta eteenpäin, Lappalaisen kuolinhetkeen. Lääkäri Grotenfeltin kyyneleet ja muumioksi meikattu päähenkilö muodostavat aivan turhan epilogin tarinalle, jonka “sairas parantaa sairaan”-symboliikka on alun alkaen kömpelösti esitetty.
Pääosassa Katja Kukkola tekee minkä voi, ja Krista Kosonen suoriutuu kiitettävästi traagisen hahmonsa puitteissa. Peter Frantzénin reikähampainen dena sen sijaan on jo turhan nähty, eikä hahmolla ole käsikirjoituksessa sijaa kuin huvittavana sivuhenkilönä.
Teksti: © 2010 Anton Vanha-Majamaa
DVD teksti: © 2011 Marjo Eskola
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA