Stereotypiat täyttävät poika ja tyttö selaavat Netflixin listoja ylös ja alas. Poika haluaa uimaan testosteronilta lemuavaan hylsykasaan, tyttö pehmeään romantiikkaan. Tyttö, kuinka ollakaan, saa tahtonsa läpi. Tässä kohtaa pojan kannattaa toivoa, että parempi puolisko valitsee vaikka Pitch Perfectin (2012). Se on täynnä hauskan utopistista yliopistoelämää, eikä masenna viuluromansseillaan.

Becan (Anna Kendrick) tuntee jokainen elokuvanystävä. Hänessä yhdistyy DJ-viileys ja nykypäivän standardeilla nörtihtävä etäisyys. Jälkimmäisen tittelin kun saa tänään jos on edes hieman normia kiinnostuneempi kolmion kokkaus-lastenhoito-siivous -ulkopuolella tapahtuvista aktiviteeteistä. Sarjakuvat ovat jo puhdasta epätoivoa.

Ajoittain Mickey Rapkinin kirjaan pohjaava Kay Cannonin naputtelema komedia on löysä kädenojennus kärryiltä tippuneille. Päähenkilö kieltämättä on jonkin sortin freelancer, mutta hyvin elokuvamaisesti. Ei tästä syrjäytymistarinaa saa millään keitettyä, vaikka dialogi siihen suuntaan muutaman kerran näyttävästi sohiikin.

Yliopistoon marssiva Beca törmää opinahjoon, joka jatkaa college-leffojen perinteitä. Kampuksella ei opiskella kuin montaaseissa, mutta aktiviteettejä, villejä bileitä ja railakkaita kasvutarinoita riittää. Taustalla soi parisataatuhatta levyä myynyt indierock ja kaikilla on hauskaa. Myös katsojalla. Kuvien letkeään tunnelmaan on helppo ja mukava antautua.

Kunnon viihteen tapaan Pitch Perfect on herkullisen asenteellinen. Täysin sattumalta elokuvan molemmat aasialaiset tytöt ovat niitä kaikkein oudoimpia tapauksia. Muitakin hahmoja läpsytellään, mutta aasialaiset ovat ainoita, joita nöyryytetään ja halveksutaan isolla moukarilla.

Sukupuoliroolit, check. Naiset ovat traditioon jämähtäneitä häviäjiä, joiden lauluryhmää bassokurkut pitävät pilkkanaan. Tämä lasikatto on hameväen itsensä rakentama. Jos Jason Mooren ohjausta on uskominen, menestyksen valtatiellä suositaan minihametta ja näyteikkunallista toppia. Naiset eivät kuitenkaan varsinaisesti keksi mitään uutta, sillä ideologia on pitkälti mieslaulajilta lainattu.

Seksikkyyden ratkaisuvoiman ohella toinen päällimmäiseksi pakattua viestiä vastaan sotiva seikka on yliopiston sulatusuunimaisuus. Toisaalta yliopisto nähdään yksinäisiä ihmisiä yhteen saattavana paratiisina. Mutta jos kavereita ja menestystä haluaa, niin valtavirtaan on sopeuduttava, vaikka se sitten tarkoittaisikin unelmien unohtamista. College karsii mieliteot, haihattelut ja lannistaa loputkin nenäkorukapinasta.

Hollywoodissa on ilmeisesti menossa vaihe, jossa The Breakfast Clubin (1985) nähneet kiukkuteinit pääsevät työstämään yhä taajemmin elokuvia. Sekä Easy A:ssa että Pitch Perfectissa John Hughesin klassikko on enemmän kuin vain nimike. Se on tieviitta, jonka ikoniseen loppukuvaan niin miehet kuin naiset haluavat päätyä. Se on päämäärä.

Pitch Perfect virittelee sukupuolten sotaa hyväntahtoisesti. Kärhämät pidetään pinnan alla, eikä elokuva itsessään ole niistä kovinkaan kiinnostunut. Tarina rullaa ilman kasvukipuja ja popcorn myy. Kaksimielisyyksiä viljelevä selostajapari (Elizabeth Banks, John Michael Higgins) pitää rytmin reilassa rämpivienkin esitysten aikana.

Blu-ray: Universalin julkaisussa on 1080p 1.85:1 -laajakuva ja Dolby Digital 5.1 -ääniraita.