Maximillian Cohen (Sean Gullette) on luolamaisessa kerrostaloasunnossaan numeroita supertietokoneellaan pyörittelevä introvertti matemaatikko, joka yrittää epätoivoisesti löytää kaavan, jolla muuttaa koko meitä ympäröivä maailma numeromuotoon. Konsultointiapua tämä saa oppi-isältään, elämänsä piin tutkimukselle omistaneelta Solilta (ohjaajan luottonäyttelijä Mark Margolis).

Pian kuvioon astuvat sekä ryhmä juutalaisrabbeja että Maxin kykyjä hyödyntämään pyrkivät Wall Street -porhot, molemmat tuon samaisen matemaattisen kaavan perässä. Miehen lähestyessä ratkaisevaa lukua pahenevat myös hänen migreeninsä, jotka uhkaavat ajaa hänet raiteiltaan.

Darren Aronofskyn visuaalinen ylivertaisuus on selvää jo Pi:ssä. Karkean mustavalkoisena toteutettu elokuva on kuvaukseltaan uskomaton matka ihmismielen syövereihin, hyvin paljon sitä seuranneen Unelmien sielunmessun tapaan. Monet miehen sielunmessussa käyttämistä kuvauksellisista elementeistä ovat mukana jo Pi:ssä: nopeat leikkaukset pillereiden napsimiseen, päähahmoihin liimatut kamerat, vahvalla ja epäkonventionaalisella ääniraidalla visuaalisen efektin ehostaminen. Ja kaikki tämä vain 60 tuhannen dollarin budjetilla.

Mukana on myös suuri osa sielunmessun työryhmästä, etunenässä tietenkin ohjaajan hovisäveltäjä Clint Mansell, jonka sävellykset ovat jo tässä huikean vahva tekijä teoksen kokonaisvaikutelmassa. Vain sielunmessun kaltainen selkeä tunnusmelodia uupuu, ääniraidan ollessa kaoottisempi ja maisemaltaan konemaisempi.

Pi ei ole katsojalleen mikään helppo elokuva. Se etenee juoneltaan verrattain hitaasti, eikä katsoja välttämättä ensimmäisen tunnin aikana ymmärrä näkemästään paljoakaan. Viimeisten 20 minuutin aikana palaset alkavat kuitenkin hiljalleen loksahdella paikoilleen, ja Aronofskyn kirjoittajanlahjat käyvät ilmeisiksi. Siinä missä Unelmien sielunmessu on selkeästi etenevä huume-eepos ja The Fountain käsittämätön mutta yhtälailla nautittava visuaalinen trippi, piilevät Pi:n avut muualla. Se on älykäs, pienimuotoinen mutta suurimmalla mahdollisella aiheella pelaava tunnelmapala, joka purkaa päähenkilönsä kompleksin mielen pieniin osiin ja sylkee ne valkokankaalle mahdollisimman vaikeasti lähestyttävässä muodossa.

Pin lopetus on monitulkintaisuudessaan ja haastavuudessaan ehkä sittenkin hienointa, mihin Aronofsky on uransa aikana yltänyt. Unelmien sielunmessu oli itsestäänselvä, The Fountainista kukaan ei edes jaksa ottaa selkoa, mutta Pi tarjoaa ratkaisun avaimet ja pakottaa katsojan todella miettimään ja prosessoimaan näkemäänsä.

Mitättömällä budjetilla ohjattu Pi olikin jättihitti Sundancen elokuvafestivaaleilla, josta Aronofsky pokkasi parhaan ohjauksen pystin. Elokuva tuotti lopulta Yhdysvaltain lippuluukuilla yli 3 miljoonaa dollaria, vaikka sitä esitettiin vain rajoitetusti.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa