"On jo aika tehdä jäniksistä yhtä arvokkaita kuin ihmisistä / On jo aika nostaa meidän suku kunniansa kukkulalle", julistaa kansantaiteilija ja kuusikymmentälukulainen kulttuuriradikaali M.A. Numminen samannimiseen tv-näytelmään säveltämässään ja sanoittamassaan kappaleessa Jänikset maailmankartalle! (1978). Sarjassa trikooasuinen Numminen esitti linnanvouti Vihavainon vangiksi joutunutta soittotaitoista pupujussia, joka ajan teemaan vastusti sortovaltaa ja lauloi eläinten oikeuksista.

Vilkas ja ehtymätön mielikuvitus on tärkeintä käyttövoimaa niin tieteellisille kuin taiteellisille intohimoille. Näkökantoja ja maailmankuvaa muuttavan empatian kehittyminen edellyttää kykyä kävellä metaforinen maili toisen kengissä.

Vaikutelma paperille painetuista sanoista sekä piirroksista toimii aivan toisella tasolla kuin liikkuva kuva, johon on vieläpä liitetty ääntä. Jonkun muun näkemys samasta teoksesta valkokankaalle projisoituna vastaa harvoin, jos koskaan, omaa mielikuvaa, saati osoittautuu paremmaksi.

Kun elokuvantekijä kajoaa lastenkirjallisuuden rakastettuun klassikkoon, repeää asiasta puoliksi riemu ja raivo. Eikä maineikkaan englantilaisen mykologin ja Järviseudun luonnonsuojelun edistäjän Beatrix Potterin (1866-1943) luoma vekkulimainen porkkananpurija tee poikkeusta.

Potter varttui kotiopettajattaren hoteissa muista lapsista erillään, mutta lemmikkejä ylemmän keskiluokan kasvatilla riitti tarkkailtavaksi useita. Talutushihnassa mukana kulki belgianjänis Peter Piper, jonka kuuluisa etunimikaima esiintyi ensimmäisen kerran kuvitetussa kirjeessä vuonna 1893, viihdykkeenä Mooren perheen kipeälle Noel-pojalle.

Potterin lähetettyä pari lempeää eläintarinaa lisää orava Nutkinista sekä sammakko Jeremy Fisheristä ehdotti sisarusten äiti Annie viehättävien kertomusten kokoamista kansiin. Potter tuplasi pituuden ja lisäsi 25 uutta kuvitusta, mutta lasten hyppysiin shillingin hintaisena sopiva The Tale of Peter Rabbit ei miellyttänyt kustantajia, jotka toivoivat kookkaampaa ja kalliimpaa opusta.

Joulukuussa 1901 Potter julkaisi kirjansa omakustanteena, ja 250 kappaleen ensipainos myytiin loppuun vain muutamassa kuukaudessa. Kaupallisuuden päälle ymmärtänyt Potter patentoi jo 1903 itse neulomansa pehmolelun, mikä tekee Petteri Kaniinista myös maailman vanhimman lisensoidun piirroshahmon. Walt Disney tietysti kiinnostui ja vuonna 1936 ehdottikin elokuva-adaptaatiota, mutta Potter kieltäytyi tarjouksesta, koska halusi säilyttää langat omissa käsissään.

Will Gluckin ohjaama ja Rob Lieberin kanssa käsikirjoittama särmikäs päivitys pitkäkorvaisen satuhahmon seikkailuista sai ilmestyessään 2018 aikaan valtavan kohun ja laajan boikottikampanjan. Modernisoidun version ankarimmat kriitikot tyrmistelivät, kuinka sydänsairauden heikentämänä keuhkokuumeeseen kuollut kirjailija kääntyisi haudassaan, ellei häntä olisi aikoinaan tuhkattu Carletonin krematoriossa.

Harvinaisen jälkisensuurin hampaisiin päätyi pikkupilteille hengenvaarallisena pidetty kohtaus, jossa Petteri ystävineen hyökkää karhunvatukoita viskoen arkkivihollisensa McGregorin kimppuun tietämättä miehen marja-allergiasta. Järkyttyneiden allergiaperheiden vanhemmat suuttuivat ja syyttivät elokuvaa anafylaksialla kiusaamisesta ja vitsailemisesta.

Sonyn saksima Petteri Kaniini tienasi puristien purnauksesta huolimatta 50 miljoonan dollarin budjetillaan maailmanlaajuisesti hämmästyttävät 350 miljoonan lipputulot. Siniseen farkkutakkiin pukeutuvan pupun ja meheviä vihanneksiaan tuholaisilta vartioivan äreän herra Vänskän vauhdikas, nenäkäs vihanpito yhdisteli yllättävän hauskasti ihmisnäyttelijöitä ja fotorealistista CGI-faunaa.

Tarina on tuttu: hyvät jatko-osat ovat harvassa kuin isojalan ja yksisarvisen kohtaamiset. Jos sellainen loikkii vastaan, kannattaa laittaa lotto vetämään tai ostaa taskut täyteen ässäarpoja. Aina silloin tällöin Afrikan tähden kuitenkin löytää, mistä kertoo Rotten Tomatoes-sivuston tuoreuskriteereillä maailman paras elokuva, Paddington 2 (2017).

Kani karkuteillä on kokonaisuutena kaoottista, väkivaltaista ykkösosaa koherentimpi sekä emotionaalisesti tyydyttävämpi, mutta siltikin keskinkertainen tapaus. Samana päivänä en edes vertaisi Paul Kingin loistavien Paddington-sovitusten lämminhenkistä nostalgiaa, ikuisen optimistista elämänasennetta ja jouhevaa farssia ristiriitaisten Petteri Kaniini-filmatisointien paikoin suorastaan Kelju K. Kojoottimaiseen sadismiin, vaikka kummatkin ovat oikeita näyttelijöitä ja tietokoneanimaatiota sekoittavia hybridejä brittiläisistä lastensaduista.

Edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen toisensa löytäneet puutarharomantikot Thomas (Domhnall Gleeson) ja Bea (Rose Byrne) ovat nyt onnellisesti aviossa. Pittoreskin maalaismaiseman ikivihreillä vainioilla vallitsee aselepo, joskin hauras sellainen. Kenenkään ei enää tarvitse nähdä nälkää tai henkensä uhalla livahtaa vohkimaan kasviksia Thomasin aidatulta viljelytilkulta.

Ihminen on säilyttävänä lajina päässyt planeetallamme nykyiseen hallitsija-asemaansa järjestämällä järkevästi yhteiskunnan, joka hillitsee pohjimmaista kataluutta ja animaalisia aggressioita. Luonteeltaan konservatiivinen, ympäristöään rationalisoiva, herkkien luonnonlakien ohjelmoima olento janoaa vakautta ja ennustettavuutta yksilöllisyytensä kehittämiseksi sekä vapautensa toteuttamiseksi.

Petteri Kaniini nakutti moraaliviestinsä niin selvästi, että elokuvan olisi pitänyt kertoa Samuel Morsesta: kannattaa välttää alentavaa ja vahingollista lokerointia "hyviksiin" ja "pahiksiin", koska väliin mahtuu valtavasti harmaan sävyjä. Sota brutalisoi ja tuo esiin rumimmat piirteemme.

Erimielisyydet on voitu antaa anteeksi, muttei unohtaa. Farmarilla on edelleen epäilyksensä tottelemattomuuteen taipuvaisen Petterin (James Corden) suhteen. Rauhoittunut kujeilija ei tunnu millään pääsevän eroon väärinymmärretystä maineestaan pahiksena, vaikka tekee parhaansa satonsa puolesta huolestuneen Thomasin kallisarvoisten palkintotomaattien puolustamiseksi.

Tuhti meta-aspekti Bean kirjaprojektin muodossa sisältää paitsi parodian oraat klassikkoteosten hengettömästä hollywoodistamisesta, myös fiksua funtsintaa immateriaalioikeuksien karkeasta, huonolaatuisesta tuotteistamisesta. Monikansallisen kustantamon häikäilemätön, arrogantti manageri Nigel Basil-Jones (David Oyelowo) innostuu Bean menestyksestä ja näkee tilaisuuden kasvattaa viehättävien hahmojen vetovoimaa brändäämällä Petteristä tarinan konna ja lennättämällä antropomorfiset eläinystävät hurjalle avaruusmatkalle.

Bea pelkää julkaisupaineen ja pähkähullujen muutosten jyräävän taiteellisen tinkimättömyytensä ja uskollisuutensa eriskummallisille perheenjäsenilleen, mutta samalla massiivisella menekillä saisi pikkukaupungissa pelastettua enemmän maata. Sulavasanaisella imartelulla tahtonsa ja ideansa populaarista multimediailmiöstä läpi vievä kapitalisti ei tietenkään halua kirjailijan tinkivän visiostaan, vain vähän "maustavan" kauniiden vesivärimaalausten harmonista idylliä.

Petteri ei suhtaudu lainkaan suopeasti siihen, että hänet nähdään aina vain ja ainoastaan negatiivisessa valossa kylvämässä vaaraa, vaan päättää hiljaa paeta Gloucesterissa arvioimaan uudelleen tekosiaan. Siellä hän hengailee surkeana yksinään, kunnes tapaa paikallisen katujengin pomon, Barnabas-citykanin (Lennie James), joka väittää olevansa Petterin kauan sitten kuolleen isän vanha kaveri ja houkuttelee hänet mukaan luomutorin kuivahedelmäkojun Ocean's-tyyliseen ryöstöön.

Koska kaikki tulkitsevat hänet jo valmiiksi väärin, antaa käpälistään näppärä Petteri periksi kiusaukselle taivutellen kaikkien aikojen keikalle serkkunsa Benjaminin (Colin Moody), sisarensa Mopsyn (Elizabeth Debicki), Flopsyn (Margot Robbie) ja Cottontailin (Aimee Horne) sekä monia muita eläinapureita hienostosiasta alkaen. Varkaiden kesken ei kuitenkaan ole kunniaa.

Kani karkuteillä pomppii syvällä perustavia identiteettikysymyksiä kukkivassa pöheikössä: miten muut meidät näkevät, mikä on totuus? Aihepiirin loputon pohdinta ulottuu nuoruuden kapinan yli aikuisuuteen. Petteri joutuu pulaan, mutta tajuaa tällä kertaa eron viattomien metkujen ja ilkeiden aikeiden välillä, potee jopa syyllisyyttä. Thomasia aiemmin fyysisesti kiduttaneet tekijät ovat ilmeisesti oppineet läksynsä.

Kuinka paljon klassikkoa pystyy peukaloimaan ennen kuin tunnistettavuus kokonaan katoaa? Voiko toiminnantäyteiseen autojahtiin osallistuva Petteri todella olla sama kuriton nelijalkainen sankari, joka muutti "kiltin lapsen" perinteistä edwardiaanista mallia? Kani karkuteillä venyttää rajaa entisestään, kuitenkin tiedostavan viiksikarvan verran edeltäjäänsä lahjakkaammin. Gluck onkin oivaltanut koko perheen naposteluelokuvista oleellisen: puolitoistatuntisen pitää viihdyttää myös aikuisia.

Teksti: 2021 Samu Oksanen