John Le Carrén vakoilutrillerin filmatisoinnin keskiössä ovat suurvaltapelin nappulat.
John Le Carrén vakoilutrillerin herkullisen kuivan filmatisoinnin keskiössä ovat suurvaltapelin nappulat, joille inhimilliset vaikuttimet – turhamaisuus, kateus, uskollisuus – ovat kaikkein painavimpia. Elokuvallisilta ansioiltaan se on vaikuttava kokonaisuus.
George Smiley – Le Carrén vuoden 1974 aikalaisromaanin erisnimet ovat kaikki luonteikkaita – saa tehtävän selvittää oliko Britannian tiedustelupalvelun entisen johtajan väitteissä myyrästä “Sirkuksen huipulla” perää. Taustoiltaan hämärä tiedustelufiasko Unkarissa on juuri vienyt molemmilta työn, mutta hallituksen edustaja palkkaa Smileyn (Gary Oldman) selvittämään organisaation ylintä johtoa salassa.
Ensimmäisistä otoksista ja Alberto Iglesiasin erinomaisen haikeasta trumpettiteemasta lähtien tunnelma on hiottu täydellisyyteen: Tarkennuksen vaihdot ja kuvaa etualalla sumentavat esineet puhuvat harhailevista lojaliteeteista ja tiedon hämärtymisestä; Oldmanin parkkiintuneet, vähän paljastavat, kireät kasvot jatkuvan epäluulon vaikutuksista luonteeseen. Korostamatta rikottu aikarakenne kanavoi mysteeriä ja verevöittää sen traagisia aineksia.
Tarinan lukuisat ja pyöreät hahmot piirretään luonnostelevien avainkohtausten kautta, heidän suhteensa toisiinsa ja niiden merkitys valkenee katsojalle vasta vähitellen. Kerronnan ei tarvitse vakuutella kovaäänisesti, koska lisätieto syventää jatkuvasti kokemusta. Päähenkilönsä tapaan pidätellyn elokuvan ulkokuoren alla rakkaus ja petos näyttelevät silti suuria rooleja.
Le Carrén realismiin pyrkivässä vakoilun maailmassa palkinnot yksilöille ovat laihoja, mutta tappiot karvaita. Merkittäviä näistä tappiosta tulee myös näyttelyn kautta: Colin Firth, Tom Hardy, John Hurt ja Mark Strong ovat rooleissaan loistavan hienovaraisia ja tehokkaita. Oldman mikronäyttelee yhdessä kirjavan uran merkkipaalusuorituksista.
Ruotsalaisen Tomas Alfredsonin edellinen ohjaus oli pienehkö vampyyridraama Ystävät hämärän jälkeen, mutta mittakaavamuutos eurooppalaiseen suurelokuvaan on tehnyt vain hyvää. Mukana edellisestä tulivat leikkaaja Dino Jonsäter ja pääkuvaaja Hoyte Van Hoytema, joille kuuluu suuri kunnia trillerin korkeasta laadusta.
Iglesiasin musiikin ohella sen käyttö kohtausten sitomisessa, murisevat bassoäänet ja vaihtuvat kuulokulmat muodostavat äänimaailman, jolla on elimellinen rooli jännitteen ylläpitäjänä. Ajankuva on luotu huomattavalla pieteetillä pienesineistä huonekaluihin, pukuihin ja tapetteihin. Välillä kamerakielikin kuin sinetiksi vihjailee 70-luvusta.
Teksti: © 2012 Aleksi Salonen
Blu-ray-teksti: © 2012 Kreeta Korhola
Perkele, että on Russell Crowella hermo pinnassa!
Lue lisää »Ihmiskuntaa moukaroiva komeetta kiteyttää tuhobuumin muodonpalautuksessa koronavuoden kriisikäytöksen.
Lue lisää »Epäortodoksinen eroko? Netflixin menora-menestyjä tutustuttaa vanhakantaiseen juutalaisuuteen, jonka vivahteissa viihtyisi pidempäänkin…
Lue lisää »Hullu ja masentunut Hollywood synnytti Citizen Kanen, jonka myyttinen auteur saa Fincheriltä isällisen avokämmenen.
Lue lisää »Kotoilun lämmin ja pehmeä kaima The Blitzin ajoilta maalaa miedon lesbosuhteen.
Lue lisää »Peter Panin päivitys kaivaa keijupölyn alta keskiöön tarinamallin eksistentiaaliset väristykset aikuistumisesta.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA