Peter B. Kynen romaani kolmesta virkavaltaa pakenevasta lainsuojattomasta, jotka törmäävät pakomatkallaan kuolemaisillaan olevaan naiseen ja vannovat tälle pelastavansa hänen vastasyntyneen poikansa omien mahdollisuuksiensa menettämisen uhallakin, oli filmattu jo ennen Fordin ensimmäistä tulkintaa (Marked Men, 1919). Ensimmäisessä versiossa pääosaa esittäneen Harry Careyn kuoleman vuoksi ohjaaja päätti päivittää tarinan ajankohtaiseksi, tarjoten tällä kertaa katsojille niin äänen kuin värinkin. Apassilinnakkeen (1948) ja Keltaisen nauhan (1949) välissä valmistunut Pako yli aavikon oli aikalaisilleen pettymys, mutta on sittemmin asettunut vankalle paikalle John Fordin filmografian kärkipäähän.

Ei aiheetta, sillä muutamassa viikossa valmistunut Pako yli aavikon jatkaa Fordin laadukkaiden lännenelokuvien sarjaa. Raamatun kolmeen viisaaseen mieheen selkeästi viittaava tarina on tiivis ja siirto Apassilinnakkeen vakavuudesta tämän elokuvan tragikoomisiin tapahtumiin on sujunut moitteetta. Draama on hillittyä ja paikoin koskettavaakin, eikä elokuvan huumorissakaan ole valittamista. Hienon silauksen tuo Oscar-palkinnon työstään voittaneen Winston Hochin upea värikuvaus. Ainoa valittamisen aihe koskee elokuvan loppua, johon olisi saatu enemmän tunnetta tarjoamalla kaikille lainsuojattomille samanlainen kohtalo.

Elokuvan voi ottaa silkkana viihteenä, mutta myös opetuksena siitä, että miehen on pidettävä sanansa, olipa hänen tilanteensa mikä tahansa. Kuten yksi lainsuojattomista asian ilmaisee, menee hän ennemmin 20 vuodeksi vankilaan kuin rikkoo kuolevalle naiselle antamansa lupauksen. Tietysti tarina muistuttaa myös siitä, että ulkokuori ei suinkaan kerro henkilöstä kaikkea, vaan rajuimman ja katalimmankin kuoren alla voi olla rakastava ja kunniallinen sydän.

Pako yli aavikon keskittyy muutaman henkilön ympärille. John Wayne (kovanaama Robert), Harry Carey Jr. (nuori ja intomielinen William) sekä Pedro Armendáriz (kiivasluonteinen Pedro) ovat kivikova ja saumattomasti yhteen toimiva kolmikko, josta on mahdotonta löytää heikkoa lenkkiä. Vastapelurinaan heillä on Ward Bondin vähäeleisesti tulkitsema sheriffi joukkioineen, josta voi bongailla Fordin elokuvien vakiokasvoja. Näytteleminen pysyy kauttaaltaan hyvin koossa, eikä edes huimimmissa komediakohtauksissa sorruta teatraalisuuteen ja ylilyönteihin.

Ratsuväkitrilogian varjoon suotta jäänyt Pako yli aavikon on laatuwestern. Sen silmiinpistävin heikkous on muuta materiaalia köykäisempi lopetus, mutta muuten siinä ei valittamista olekaan. Ei tämä aivan Fordin kirkkaimpaan parhaimmistoon yllä, mutta silti siinä on jotain sellaista, joka nostaa elokuvan omien westernsuosikkieni joukkoon. Tämä tyylikäs elokuva jaksaa viihdyttää katselukerta toisensa jälkeen.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf