Ranskalaiseksentrikko Michel Gondryn onnistuneimmat ohjaustyöt Human Nature ja Tahraton mieli ovat syntyneet Charlie Kaufmanin käsikirjoituksista. Naivistisilla ja kuplivilla visioilla täytetyt, esoteeriset ja itse käsikirjoitetut Science of Sleep ja Be Kind Rewind olivat kaikkea gondrymäisyyttä täynnä jo rasittavuuteen asti.

Ohjaaja näyttää saavan parasta aikaan törmätessään muidenkin ideoihin.

Päivien kuohu on Gondryn ja Luc Bossin sovitus Boris Vianin samannimisestä, jazz-jammailevasta surrealismin merkkiteoksesta vuodelta 1947. Liitto on mainio: Gondryn stop-motion-animoitujen hullunkuristen liikkuvien lavasteiden täyttämä, tahallisesti töksähtelevä kummallisuuksien kavalkadi saa Vianin dekonstruktivistista ja haikeista ajatelmista arvoisensa marssimispaikan.

Maanmies Jean-Pierre Jeunet’n – jonka tähti Audrey Tatou näyttelee tässä odotetun ihastuttavasti toista pääosaa – ensivilkaisulta lähimmiltä vaikuttavat elokuvat sopivat vertailukohdaksi. Päivien kuohu on niitä anarkistisempi ja avoimempi ulkomaailmalle, se ei käperry itseensä.

Vianin sanojen kanssa – Jean-Sol Partre, viittaus kirjailijan tosielämän eksistentialistiystävään, suoltaa sivujuonessa liuhihnalta älykkäältä kuulostavaa dadaa, muun muassa teoksessaan Pahoinvointi (Le Vomi)) – Gondryn kädenjälki tuo mieleen pikemmin Jean-Luc Godardin alku-uran.

Trippaileva kuvasto on paikoin myös kuin Cronenbergin villistä Alastomasta lounaasta. Tapahtumat sijoittuvat kotikutoisen retrofuturistiseen kuvaan nykypäivän Pariisista, jossa on vielä paikkoja joissa kukaan ei käy. Ne ovat totta, koska kirjailija keksi ne itse, kuten elokuvan alussa lainataan.

Sairastuvan Tatoun ja päähenkilö Colinin (Romain Duris) romanssi on saatu hengittämään maailmaa sen hullusta pirskahtelevuudesta surun nuhjuisensäikeisiin, yhä ahtaammaksi käyviin huoneisiin. Kirkuva pinta elää kauniissa symbioosissa tunteikkaan tarinan kanssa.

Vianin ja Gondryn hellänkömpelö, sinne tänne kulttuuriviittauksissaan ryntäilevä naivismi ja hauras pessimismi luovat uuden säihkyvän nahan tarinoiltaan loppuunkolutulle “romanttiselle komedialle”. Venäläinen loppu alleviivaa, että fantastinen voi olla tuhat kertaa todempaa, kuin keskinkertainen realismi.

Teksti: 2013 Aleksi Salonen

Elokuva nähtiin myös osana vuoden 2013 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalia.
Lue raportti »