Saimme seurata mediassa pitkän aikaa riitelyä Paha maa (Suomi, 2005) -elokuvan viimeisestä versiosta. Riitely elvytti hieman keskustelua elokuvan ohjaajasta auteur-hahmona eli elokuvan varsinaisena tekijänä. Lopulta kiista päättyi elokuvan tuottaja Markus Selinin ja ohjaaja Aku Louhimiehen yhteisymmärrykseen, ja samalla Louhimies sai oikeuden elokuvan viimeiseen leikkaukseen.

“Syyttömänä syntymään sattui hän, tähän maahan pohjoiseen ja kylmään.” – Murheellisten laulujen maa, Eppu Normaali

Aku Louhimiehen Paha maa on episodielokuva, jossa usean suomalaisen traagiset kohtalot kytkeytyvät toisiinsa. Kuten elokuvan alussa mainitussa Leo Tolstoin kirjassa, niin tässäkin pahaa kierrätetään tiedostaen tai tiedostamatta ihmiseltä toiselle. Elokuva alkaa kun suosittu “äidin- ja isänkielen opettaja” (roolissa Pertti Sveholm) saa potkut. Se käynnistää koko ajan traagisemmaksi menevän syöksylaskun, joka pysähtyy vasta lopussa.

Elokuva on täynnä tunnettuja suomalaisia näyttelijöitä, joista jokainen loistaa roolissaan, jopa Jasper Pääkkönen. Kaikki näyttelijät ovat rentoja ja kun vuorosanoja puhutaan toisten päälle, niin tilannekin välittyy paremmin. Elokuvaa säestää tyypillisten pop-biisien sijasta tasokas äänisuunnittelu ja Rauno Ronkaisen lähikuvaus. Louhimies on sisäistänyt hyvin Chaplinin lausunnon siitä kuinka “tragedia on yhtä kuin elämä lähikuvassa, komedia on yhtä kuin elämä kaukokuvassa”. Lohduttomien lähikuvien väliin mahtuu muutama kaukokuva, joka tuo sentään hieman tragikoomisuutta elokuvaan, ettei liikuta pelkän tragedian kentällä.

Elokuvan aloittaa lainaus Eppu Normaalin kappaleesta Murheellisten laulujen maa ja samasta kappaleesta nostetut sanat toimivat elokuvan väliotsikkoina. Työttömyys, viina, kirves, perhe, lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe antavat kaikki sanoina osviittaa elokuvan henkilöiden ja myöskin koko Suomen henkiseen tilaan. Sanat ovat niin suomalaisia kuin olla voi ja niiden melankolisuus on tarinoihin liitettynä kouriin tuntuvaa.

Elokuvan yhdeksi kantavaksi teemaaksi on mainittu anteeksianto. Se pienoinen vivahdus mikä elokuvassa on anteeksiantoa, ei ole paljon. Päälimmäisenä elokuvasta jää käteen elämän lohduttomuus. Sitä voisi sanoa ateistin maailmankuvaksi – mutta myös rationalistin, sillä elokuvasta puuttuu Jumalan läsnäolo kokonaan. Ihmiset joutuvat käsittelemään onnettomuuksiaan yksin, joten ongelmat kasvavat ja paha olo pahenee. Yksin ei pitäisi jäädä, mutta niin vain käy, ja se on elämää.

Loistavat näyttelijät ja kokonaisvaltainen rentous tekee elokuvasta sulavan rosoisen. Tragedia on huipussaan ja elokuvassa mennään ojasta allikkoon, mutta muutamat tragikoomiset kohdat helpottavat muuten liian raskasta kokonaisuutta. Harvinaisen raikasta uutta suomalaista elokuvaa, joka on varsin tervetullutta vaihtelua.

Teksti: © 2005 Otto Kylmälä