Oikein käytettynä J. J. Abramsin mysteerilaatikko – toivon ja rajattomien mahdollisuuksien tabernaakkeli – on välineellisyydessään mullistanut studioiden tavan lähestyä tarinankerrontaa. Lostin ja Aliaksen luojana tunnetun megatuottajan arvoituksellinen, kiusoitteleva markkinointistrategia houkuttaa kerta toisensa jälkeen katsojia yllättymään silmät sidottuina, niin hyvässä kuin pahassa. Pohjimmiltaan Bad Robot onkin modernin ajan Amblin: kalliin rahan laatuviihteen tunnustettu takuutehdas.

Viimeisimmällä genre-ekskursiolla salaperäisyyden punainen verho huuhtoutuu kuitenkin sotilaiden vereen sotkeman pesuveden sekaan, kun ruumiit ryntäilevät superseerumia suonissaan. Ohjaaja Julius Avery (Son of a Gun) ottaa tähtäimeensä toisen maailmansodan ghoulit b-luokan toiminnallisessa kauhupläjäyksessä, jonka ”frankensteinmainen” käsikirjoitus on harsittu kasaan Kunniattomista paskiaisista, Navaronen tykeistä ja Re-Animatorista.

Normandian maihinnousun – koodinimeltään operaatio Overlord – aattona joukko amerikkalaisia laskuvarjojääkäreitä pudotetaan luotien lävistämästä lentokoneesta miehitettyyn Ranskaan, tehtävänään tuhota liittoutuneiden viestiliikennettä häiritsevä radiotorni. Helvetillisestä CGI-tulituksesta selvinneet taisteluosaston rippeet raahautuvat vihollisen keskellä kohti kohteena kohoavaa kyläkirkkoa ja saavat oppaakseen Chloen (Mathilde Ollivier), suojaa tarjoavan siviili-Ripleyn, joka todellakin tuntee veitset, käsiaseet sekä liekinheittimet.

Vaan vähänpä kirjava kopla – parkkiintunut perusjäärä Ford (Wyatt Russell), moottoriturpainen tarkka-ampuja Tibbett (John Magaro) sekä sydänmaiden kuriton keltanokka ja näkökulmahenkilö Boyce (Jovan Adepo) – tietää, mikä heitä odottaa. Herran huone näet kätkee kryptaansa natsien salaisen laboratorion, yliluonnollisten kauhujen kammion. Räjäyttääkö kommunikaatiokeskus ja paeta paikalta vaiko riskeerata rantojen rinnakkaiskaaos Pelastakaa sotamies Ryanissa ja puolustaa ihmisyyttä pimeyden legioonilta, siinä pulma.

Spekulatiivisena ajatusleikkinä ja vaihtoehtohistoriana natsizombeissa ei suinkaan ole mitään uutta: kauhun kaistapäisin alalaji kumpuaa kolmannen valtakunnan lääketieteellis-okkultististen ihmiskokeiden kammottavista kuvauksista; Hitlerin kieroutuneesta halusta havitella elävien kuolleiden kaiken kaatavaa Wehrmachtia. Alkujaan Cloverfield-elokuvasarjan esiosaksi suunniteltu Overlord muuttuukin raisun roiskuttelevaksi filmatisoinniksi ensimmäisen persoonan ammuntapelit synnyttäneestä Wolfenstein 3D:stä, vain nimi puuttuu.

Yhtäällä R-luokituksen carpentermainen, The Thingin lihat luista repivä body horror-retki etenee turhankin tervejärkisesti, toisaalla tekijät taas eksyvät Dead Snow’n varjossa värjötteleviin ideoihinsa. Kartonginkankea SS-upseeri Wafner (Game of Thronesin Pilou Asbæk) saapastelee tutuilla poluilla sieppaamassa lapsia ja ahdistelemassa kaunista, veljensä sekä sairaan tätinsä kanssa asuvaa Chloea. Juonen keinotekoiset yllätyskäänteet ovat tietysti pelkkiä tekosyitä natsien niittaamiselle antifasismin ajankohtaisen marssiaatteen revisionistisina nyrkkeilysäkkeinä.

Elokuvatyöläisen rohevalla ranteella Avery kyhää kiinnostavista käytännön efekteistä sekä uuden polven digitehosteista räjähtävän cocktailin, joka vuoroin puristaa katsojan penkkiin, vuoroin vaimenee hätäiseksi vilkaisuksi hämärässä. Arkkityyppinen tarina hullujen tiedemiesten kontrollista karkaavista kuolonkylväjistä kalpenee pakostakin sekä mittakaavassaan että tehoissaan rottien, raajarikkojen ja murtuneiden mielien todellisille apokalyptisille aavekentille, joiden historiallista kauhukuvastoa elokuvantekijät ovat koettaneet jäljitellä jo lähemmäs vuosisadan. Jos ihminen on ihmiselle susi, mihin tarvitsemme monstereita?

Overlordin huvittavan hurmoksellisen veripaltun alla Avery arvatenkin tavoittelee sodankäynnin eettisiä syvätasoja sankaruuden vähittäisestä vajoamisesta alennustilaan vihan sumentaessa keinojen ja päämäärän rajanvetoa. Sanoinkuvaamattoman pahuuden käytävillä ja kellareissa herkät hetket nuorten näyttelijälupausten välillä muistuttavat, miksi tässä taistellaankaan: vaikka sitten ranskalaisen orpopojan oikeudesta pelata baseballia vapaassa maailmassa.

Teksti: 2018 Samu Oksanen