Wille Hyvönen jatkaa uusimmassa dokumentissaan vuonna 2012 ensi-iltansa saaneen Kummisetäni thaimorsian -elokuvan linjoilla. Jälleen aiheena on yleinen aikalaisilmiö, jonka tarkkailusta tuleekin, ikään kuin yllättäen, omakohtainen kasvutarina. Keskiössä on subjektiivinen kokemus, jossa Hyvönen on ohjaaja, päähenkilö ja kertoja.

Yksi aikamme suurimmista ensimmäisen maailman ongelmista on se, että usein onnellisuuden tunne puuttuu, vaikka kaikki puitteet olisivat kunnossa. Etsitään aina jotain enemmän ja halutaan olla parempia versioita itsestä: fitter, happier, more productive niin kuin Radioheadkin asian esittää. Kasvavana trendinä tavaran haalimisen rinnalle on noussut ilmiö kaivata elämyksellisempää, syvällisempää ja aidompaa. Tämän myötä on tullut vaaraksi, että henkisestä etsinnästäkin tulee pakkopullaa. Samalla sen ympärille on kehittynyt bisnes, jota Hyvönen aikoo paljastavasti tutkia.

Ohjaaja lähestyy onnellisuuden tavoittelua hakeutumalla erilaisten elämäntaitovalmentajien asiakkaaksi ja löytääkin osan avulla onnen hetkiä. Tuntuu hyvältä purkautua itkemällä ja nauramalla räkä poskella ilman, että kukaan tuomitsee, tulla toisten ihmisten koskettamaksi ja tehdä johdonmukaisia valintoja, joiden kerrotaan johtavaan hyvään ja onnelliseen elämään. Kokemuksia jaetaan muiden etsijöiden ja läheisten kanssa, vaikka puoliväkisin. Stressaantuneen ja univajeisen puolison haluttomuus keskustella asiasta on ilmeinen.

Lopulta, kuten katsoja varmasti jo arvaakin, huomaa päähenkilö, että mitä enemmän onnea väkipakolla etsii, sitä onnettomammalta tuntuu. Gurujen säteilevän karismaattinen ja näennäisen täydellinen rauhan tila tuntuu tavoittamattomalta kun vertaamme itseämme heihin. Vasta kaikenlaisten tunteiden hyväksyminen ilman, että niitä arvotetaan yksinomaan hyviksi tai pahoiksi tuo rauhan. (Teemana tämä on mielenkiintoisesti ollut esillä tänä vuonna myös mm. Inside Out -animaatiossa.)

Aitoa rauhaa ja rakkautta tuntuu elokuvassa lopulta henkivän erityisesti ohjaajan isä, joka sukupolvien kuilusta huolimatta yrittää parhaansa mukaan ymmärtää poikansa maanista etsintää. Vanhemman ja nuoremman miehen erot kiintymyksen osoittamisessa ovat samalla kutkuttavan kiusallisia että hellyyttäviä. Vastapainona onnellisuuseetokselle taasen esiintyy elokuvassa erityisesti elämän synkkää puolta syleilevä runoilijaystävä.

Elokuvan vastaanotto on hyvin riippuvainen katsojan omasta tilanteesta. Se voi esiintyä tunteikkaana henkilökohtaisena kasvutarinana, joka antaa eväitä etsintään, muistuttaa omasta 27-vuoden kriisistä tai se voi tuntua hassulta tirkistykseltä vieraalta tuntuvaan henkisyyden tavoittelun maailmaan. Ajoittain Onnelliset korostaakin onnellisuusharjoitusten hullunkurisuutta sirkusesityksistä muistuttavalla musiikilla ja kiinnittää näin itseironisesti huomiota maalaisjärjellä tarkasteltuna päättömään husaamiseen. Katsojassa ruokitaan ajoittain sekä hurahtajaa että skeptikkoa.

Teksti: 2015 Marjo Eskola