Nicolas Winding Refnin Only God Forgivesin yhteydessä on tullut tavaksi mainita, ettei se ole samanlainen kuin huomiollinen läpimurto Drive ja että se muistuttaa tämän tai tuon ohjaajan, vaikka Lynchin ja Kubrickin tyyliä.

Ensimmäinen on totta sikäli, että edellistä työtä pehmentänyt “feminiini” elementti puuttuu. Mutta fatalistisia, verisiä ja synkkiä, Valhalla Risingin osalta minimalistisiakin elokuvia ohjanneelta Refniltä Only God Forgives ei ole yllätysveto, joskin se on yllättävän hyvä.

Vertailukohdiksi löytäisin itse jo mainitun Kubrickin, henkisesti ja fyysisesti etäisten “kylmien” otosten kautta ja Takeshi Kitanon siinä, miten Only God Forgives kuvaa rikosmaailman hämmentävää skitsofreenisyyttä. Karaokea herkästi tulkitseva kitanomaisen myyttinen poliisikomentaja puhkoo seuraavassa kohtauksessa silmiä ja katsojan sietokykyä.

Visuaalisen tyylin voisi kuvitella inspiroituneen myös japanilaisen elokuvan mustista lavastuksista sellaisissa vähemmän tunnetuissa klassikoissa, kuin An Actor’s Revenge tai Kwaidan. Näistä muistuttavat elokuvaa leimaavasta punahämystä ilmestyvät hahmot ja Ryan Goslingin kädet – toistuva kuvamotiivi.

Nimien tiputtelulla on oma viehätyksensä, mutta se saattaa peittää tosiasian, että erilaisilla sekoituksia kokeillut Refn on nyt erityisesti Only God Forgivesissa löytänyt aivan oman tyylinsä. Sen vaikutelma on uhkaava ja epätodellinen, samassa raaka ja äärimmäisen kaunis, sanalla sanoen jännitteinen.

Juoni on minimalistinen, kertomus koston kierteestä vailla tunteen paloa tai oikeudenmukaisuuden tavoittelua. Goslingin hitusen armoa osoittava huumekauppias ei ole aivan myyttinen protagonisti, mutta hahmon motiivit jäävät lännensankarin tavoin auki. Muut alamaailman sadistit ovat vaikuttavan aitoja ja kylmääviä kuten Pushereissa.

Vähäeleisyys johtaa tietysti tulkinnan haparointiin – tai suoraan vastareaktioon. Hirviömäinen insestuaalinen äiti (Kristin Scott Thomas) ja oikeutta samuraimiekalla jakava poliisikomentaja (Vithaya Pansringarm) ovat arkkityyppisiä painajaishahmoja. Unikuvissa, ellei peräti fantasioissa, Goslingin päähenkilö näkee kätensä katkaistavan ja hereillä hän ei halua koskea ihailemaansa yökerhon tanssijaa. Kädet ovat rajapinta maailmaan, jossa vain niillä satuttaminen on todellista.

Verisessä avainkohtauksessa nuo kädet kuitenkin työntyvät kuolleen äidin vatsaan, alkulähteille. Kenties kyseessä on maaginen teko, anti-synnytys tai ehkä viimeinen, äärimmäinen, kostava penetraatio. Rajanrikkomus niiden rajarikkomusten nihiloimiseksi, joilla äiti on pilannut poikansa.

K18-ikäraja elokuvalla on syystä.

Blu-ray: Julkaisussa 1.85:1 1080p -laajakuva ja DTS HD MA 5.1 -ääniraita.
Lisämateriaali (ei tekstitetty):

• Muutama lyhyt pätkä kuvaustilanteista
• Kaksi 6-minuuttista ohjaajan haartattelua
• Ohjaaja Nicolas Winding Refnin kommenttiraita

Teksti : 2013 Aleksi Salonen