Suuren budjetin scifillä, fantasialla ja / tai supersankareilla kuorrutetut äksönpläjäykset ovat viime vuosina tarjonneet niin yksitoikkoisia juonikyhäelmiä, että rakenteiden ennalta-arvattavuudesta on tullut jo esimerkiksi Marvel-leffojen tunnusmerkki. Tosin jos seuraa dollarilukuja – ja Hollywoodissahan seurataan – niin yleisö haluaa juuri sitä mitä on saanutkin. Tuttua ja turvallista räjähdeviihdettä, jonka tarinallisesti suurin spekulaatio liittyy lopputekstien jälkeiseen cameoon.

Suzanne Collinsin ökylukuja myyneisiin Nälkäpeli -dystopiaseikkailuihin pohjautuvissa elokuvassakin on poljettu valtatietä. Erityisesti sarjan toinen osa, Vihan liekit (2013), oli vain vähän päivitetty painos vuotta aiemmin ilmestyneestä ensimmäisestä Nälkäpelistä. Siinä sentään Battle Royalesta (2000) kuohittua konseptia väritti räikeydessään kaunis, soran harmaata ja kirkuvia sävyjä yhdistelevä estetiikka.

Musiikkivideoiden parista jylhien lavasteiden erikoistekijäksi kouliutunut Francis Lawrence tietää, miltä kaunis kuva näyttää. Tämä näkyy Matkijanärhen toisessa osassa loputtomina massiivisten taustakuvien kavalkadina, joka kieltämättä tuo hyvinkin henkilövetoiseen toimintadraamaan eeppisen taistelun tuntua.

Se, että Lawrencella ei ole juuri minkäänlaista silmää jännittävälle toimintakohtaukselle, jääköön nyt vähäiselle huomiolle. Jousta kun viritellään kohtuullisen harvoin. Sen sijaan täysin paikallaan junnaavaa haahuilua ansoitetussa autiokaupungissa riittää. Areena-konseptia pyritään väkisin tuomaan osaksi väkivaltaista vallankumousta.

Siitä huolimatta, että dollariporras on jo vihjaillut jatko- tai esiosasta, niin nykymuodossaan tämä oli tässä. Trilogia päättyy hämmästyttävän kutkuttavaan ja kirjaa lukemattomalle yllätyksellisen pitkään epilogiin. Nykystandardin mukainen venytetty ja alidramaattinen toimintakliimaksi kun hypätään käytännössä yli. Esiintymislavan keskus luovutetaan henkilöhahmoille, joita ei suinkaan kohdella silkkisormikkain.

Nälkäpeli – Matkijanärhi, osa 2 ei myöskään syyllisty mustavalkoiseen maailmankuvaan, vaan ihmisluonteen helppoja vaihtoehtoja etsivään ajatteluun sopiva ”pommi tuonne, ongelma ratkaistu” -politiikka saa kritiikkiä. Diktatuurit eivät aina korvaudu paremmalla hallinnolla, ideaalit unohtuvat matkan varrella ja tuskin tätä niin kaunista rauhaakaan jaksetaan kovin kauaa sietää. Tylsäksihän se kävisi.

Vaikka eliittisotilaiden pr-kuvauskeikka keskellä vihollisista tyhjättyä, mutta silti läpeensä vaarallista kaupunkia onkin konseptina nätisti muotoiltuna pöhkö, on siinä temaattisesti kiinnostavia aineksia.

Se, että komeilla kuvilla täytetty massaelokuva keskittyy väestön hallintaan ja propagandan merkitykseen vaikeiden aikojen keskellä, ansaitsee kiitosta. Se, mitä tapahtuu, on herkästi toissijaista. Oleellista on, kerrotaanko siitä, ja jos kerrotaan, niin miten ja kenen näkökulmasta.

Siinä missä Christopher Nolanin Batman-elokuvia kommentoitiin syystäkin vahvan sankarin mytologioiksi, jopa fasistisia sävyjä saaviksi sankarikertomuksiksi massojen vallan vaarasta, kääntää Matkijanärhi, osa 2 asetelman osin päälaelleen. Vaikka Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) on läsnä liki jokaisessa kuvassa, ei hän ole samanlainen yhden ihmisen ongelmanratkaisukone kuin hänen eräät toimintaelokuvakollegansa.

Vaikka keskustelu terrorismin olemuksesta ja oikeanlaisen vallankumouksen pelisäännöistä on ehkä pinnallista, täytyy ottaa huomioon konteksti. Tämän luokan tuotannoissa harvoin nähdään kritiikkiä, johon ei sitten lopulta löydettäisi naiiveja, vaalipuhemaisia ratkaisuja. Yltiörakastavista loppukuvista huolimatta mieleen jää väijymään ajatus, että kukkaista peltoa ympäröivän kukkulan toisella puolella kaikki ei välttämättä ole hyvin.

Teksti: 2015 Jouko Luhtala