Kamalan Puhallettu 60 sekunnissakin ohjannut Dominic Sena jatkaa roskan parissa. Nicolas Cage ja Ron Perlman heiluvat anakronistiseen tyyliin keskiajalla, mustan surman ja noitavainojen pyörteissä. Ansioksi on laskettava turhan pyristelyn puuttuminen.

Ristiretkiltä moraalisiin syihin vedoten (sic!) karkaavat ritarit (Perlman ja Cage) jäävät kiinni pian palattuaan Englantiin. Ruton runteleman kaupungin uskonnollinen johtaja kardinaali D’Ambroise (hirviöksi maskeerattu Christopher Lee) määrää kaksikon noidankuljetustehtäviin.

Ruton syypääksi epäilty (Claire Foy) on kuljetettava kaukaiseen vuoristoluostariin manausta varten. Kulkiessaan hevosvankkureilla läpi maan, seurueen jäsenet epäilevät onko viattoman näköinen, mutta oudon vahva tyttö noita vai ei.

Katsoja saa jännittää. Ei tarinaa, vaan sitä koska Sena taas räjäyttää tärykalvot. Onneksi äkkiä oppii, miten epäreilua säikyttelytekniikkaa käytetään. Elokuvan muuttaminen koirakokeeksi on tuttu, mutta outo näkemys viihdyttävästä kokemuksesta.

Perlman ja Cage näyttelevät niin löysästi kuin on tapana. Perlman on luonut uransa b-elokuvassa, eikä laji ole Senan autojännärissa nähdylle Cagellekaan vieras. Laiskanpulskeassa parivaljakossa on tiettyä turvallista kodikkuutta. Viihde syntyy Perlmanin ja Cagen nykyaikaisten valkokangasimagojen heittämisestä valehistoriallisen maailman keskelle.

Noitavainoja kauhistellaan ensin, sitten hymistellään hyväksyvästi, lopussa molemmilta vedetään matto alta yliluonnollisella käänteellä. Mustan noidan huonous on lempeää lajia: heti alkukuvista käy ilmi, ettei sillä ole minkäänlaisia kunnianhimoja.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen