Eurooppa on pelottava maanosa ja sen verinen menneisyys saattaa ahdistaa herkkähipiäisimpiä matkailijoita. Vanha mantere saattaa olla pintapuolisesti vilkaistuna kaunis, mutta sen syrjäkylät ja pikkukaupungit kätkevät sisäänsä asioita, joita ei ulkopuolisen tulisi tietää. Eurooppa on vanhojen, pelottavien asioiden ja uskomusten maailma.

Peter ja Joan Allison (David Manners, Jacqueline Wells) ovat vastanainut aviopari, joka viettää kuherruskuukautta itäisessä Euroopassa. Erään junamatkan aikana he tutustuvat sattumalta psykiatri Vitus Werdegastiin (Bela Lugosi). Koska kolmikolla on samansuuntainen matka, päättävät he jatkaa sitä yhdessä. Ryhmä joutuu kuitenkin onnettomuuteen ja niinpä heidän on majoittauduttava tilapäisesti Werdegastin pelottavan tuntuisen ystävän, arkkitehti Hjalmar Poeltzigin (Boris Karloff) luo.

Edgar Allan Poen klassikkonovellista nimensä napannut Musta kissa (a.k.a The House of Doom, 1934) on paperilla erittäin mielenkiintoinen teos: ensimmäisen maailmansodan kauhut ovat vielä pinnalla, päähenkilöiden välillä vallitsee menneisyydestä kumpuava viha, tärkeässä osassa ovat myös ihmisuhrit, musta messu sekä kulttimenot. Siksi onkin yllättävää, ettei saksalainen b-elokuvien erikoismies Edgar G. Ulmer ole saanut lupaavasta materiaalista puoliakaan irti. Werdegastin ja Poeltzigin vihanpito olisi voinut olla huomattavasti intensiivisempää, nyt he vain tuntuvat käyvän pitkiä keskusteluja siitä, mitä heidän välillään on tapahtunut. Myös kliimaksi jää vaisuksi, vaikka siinä olisi ollut ainesta sadistiseenkin huipentumaan.

Universalilla oli 1930-luvulla kaksi elokuvamaailman suurinta kauhuelokuvatähteä palveluksessaan, joten heidän kiinnittämisensä samaan elokuvaan oli vain ajan kysymys. Lopulta Lugosin ja Karloffin yhteisesiintymisiä tuli kahdeksan kappaletta Ulmerin ohjaaman Mustan kissan ollessa tienavaus heidän pitkälle yhteistyölleen. Mistään suuresta voimainmittelöstä ei tämän elokuvan kohdalla voi kuitenkaan puhua, sillä meno valkokankaalla on pääasiassa hillittyä ja sanailu herrasmiesmäisen viileää. Huomattavaa on kuitenkin se, että ilman Lugosin ja Karloffin olemassaoloa Ulmerin elokuva olisi varmasti painunut arkistojen kätköihin.

Vuonna 1934 valmistunutta Mustaa kissaa pidetään aihepiirinsä suurena klassikkona, mutta ainakaan allekirjoittanutta se ei vakuuttanut. Aineistossa olisi kyllä ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta Ulmerin käsittelyssä se kutistuu pitkiksi vuoropuheluiksi, jotka eivät sen enempää kuljeta tarinaa kuin lisää siihen jännitettäkään. Lugosi ja Karloff pelastavat tämän elokuvan kohdalla sen mitä pelastettavissa on.

Teksti: © 2009 Kari Glödstaf