Englantilaisrunoilija Christina Rossetti pani 1800-luvulla merkille, että ”tottelevaisuus on uskon hedelmä.” Epiteetti soveltuu yhtä luontevasti heteronormatiivisen ydinperheen ehdollistuneeseen kasvatukseen kuin uskonnollisen eristämisen doktriineihin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Iram Haqin järjestyksessään vasta toisessa kokopitkässä Mitä meistä puhutaan kapinoiva tytär maksaa julman hinnan maahanmuuttajaperheensä kallisarvoisesta kunniakäsityksestä.

Provokatiivista, emotionaalisesti latautunutta ja omaelämäkerrallista kasvutarinaa Haq käsittelee hallitun kypsästi ja itsevarmasti, mikä tekee siitä lähestyttävän suurelle kansainväliselle yleisölle. Toivoa sopii, ettei hivenen mielikuvitukseton nimi saa katsojia perääntymään, sillä väkevä kertomus perhekonfliktista ja nuoren tytön itsenäistymiskivuista ansaitsee kaiken mahdollisen näkyvyyden.

16-vuotias Nisha (Maria Mozhdah) elää kaksoiselämää Oslossa. Kotona velvollisuudentuntoinen tytär osoittaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta pakistanilaisille vanhemmilleen tervehtimällä ystäviä ja sukulaisia urduksi sekä tarjoilemalla itse tehtyjä herkkuja. Kodin ulkopuolella Nisha on kuin kuka tahansa norjalaisteini, innokas tutkimaan ja kokeilemaan. Napapaitaan pukeutuva lukiolaistyttö pelaa koripalloa, tanssii yökerhoissa ja flirttailee pojille.

Perheen tilanne näyttäytyy rakastavana mutta tukahduttavana. Nishan nyrpeä, nalkuttava äiti (Ekavali Khanna) kantaa jatkuvasti huolta siitä, miten muu yhteisö suhtautuu perheeseen ja heidän ehkäpä liiankin assimiloituneeseen tyttäreensä. ”Olen varma, että he puhuvat meistä”, kuuluu tuttu mantra. Isänsä Mirzan (Adil Hussain) silmäteränä välkky Nisha saa kuitenkin paljon anteeksi. Iltaisin tyttö löytää aikaa livahtaa ulos ystävineen, mutta sukeltaa aina takaisin sänkyyn ennen isänsä jokaöistä tarkastuskierrosta.

Ennen pitkää Nishan moninaiset petokset ja valkoiset valheet murenevat väkivaltaisin seurauksin. Kun Mirza yllättää Nishan syleilemästä komean poikaystävänsä kanssa makuuhuoneessa, ahdasmielinen patriarkka olettaa vaistomaisesti pahinta, vaikka tytär vakuuttelee viattomuuttaan. Isä kidnappaa tyttärensä Islamabadiin, jossa sukulaiset koulivat Nishasta kovalla työllä ja traumaattisilla uhkauksilla alistuvaa äitiä ja vaimoa kodin kapeaan piiriin.

Nishan vanhempien järkyttyneet reaktiot palauttavat taantumuksellisessa raivossaan mieleen kaikkea aina Sally Fieldin vetämästä trilleristä Lastani ette saa (1991) Feo Aladagin ylistettyyn esikoisohjaukseen When We Leave (2010), jossa Sibel Kekilli kamppailee irrottautuakseen laajennetun turkkilaisperheensä misogynistisistä vaatimuksista nykypäivän Saksassa. Haqin elokuva jatkaa Euroopan muslimiväestön haasteiden esittelyä kahden arvojärjestelmän välissä.

Mitä meistä puhutaan toimii ikään kuin vihaisena esiosana tai sisarteoksena ohjaajansa vähemmän konventionaaliselle debyytille I Am Yours (2013), jossa 6-vuotiaan Felixin pakistanilainen yksinhuoltajaäiti Mina seuraa niin ammatillisia unelmiaan näyttelijänä kuin romanttisia haaveitaan ruotsalaisen elokuvantekijän kanssa sivuuttaen konservatiivisten vanhempiensa halveksunnan.

Huolimatta sirkmäisestä melodraamasta ja kuohuvista tunteista Mitä meistä puhutaan ainakin yrittää ymmärtää näkökulmia kulttuurien ja sukupolvien välisen kuilun molemmin puolin. Isä ei ole pelkästään ankara, luotaantyöntävä tyranni; Haq luo Mirzasta kompleksisen ja ristiriitaisen hahmon, joka ei pohjimmiltaan voi koskaan täysin kieltää omaa tytärtään.

Nisha on puolestaan melkoinen villikko, joka kuitenkin haluaa vain tilaisuuden olla rehellinen itselleen ja omille tavoitteilleen. Nuoressa tytössä ruumiillistuu yleisempi dilemma: miksi kasvattaa lapsi läntisessä Euroopassa, jos ei valmis sallimaan hänelle tuon kulttuurin tarjoamia vapauksia ja vaihtoehtoja? Sovinto, joka tyydyttäisi kumpaakin osapuolta, vaikuttaa tässä tilanteessa mahdottomalta.

Nadim Carlsenin kineettinen kuvaus ottaa kaiken irti Norjan talvisen harmauden ja Pakistanin aurinkoisen eksotiikan kontrastista. Nisha on vankina täysin vieraassa maassa, mutta koettelemuksessa on sekä hyvät että huonot puolensa: paikallistorien eloisasta ihmisvilinästä sekä leijojen lennättämisen yksinkertaisista nautinnoista kattojen yllä korruptoituneiden poliisien säälimättömiin tekoihin ja setään, joka polttaa tytön passin tämän silmien edessä.

Abstrakti loppu jättää Nishan kohtalon tasapainoon. Todellisuus, jonka päähenkilö on juuri hylännyt, tarkkailee vieraantunutta sankaria. Ja silti, kyseessä on toiveikkaan feministinen puheenvuoro tytöstä, joka kieltäytyy muiden hänelle valitsemasta elämästä, ja uskaltautuu tuntemattoman lupaavaan turvasatamaan.

Teksti: 2018 Samu Oksanen