Elokuvat ovat täynnä kamalia poikaystäviä: Hugh Grant Bridget Jonesissa, Josh Hartnett Virgin Suicidesissa, Anthony Michael Hall Saksikäsi Edwardissa. Kukaan herroista ei kuitenkaan pidä kynttilää tunnevakan alla kuin Nate (Entouragen Adrian Grenier), Andyn pikkumainen ja kumppanilleen kateellinen keikariheila elokuvasta Paholainen pukeutuu Pradaan.

Tervettä järkeä uhmaten Rocket Picturesin Gnomeo & Julia (2011) päätti, että Shakespearen tähtiin kirjoitettujen rakastavaisten olisi parempi säilyä hengissä, ainakin tietokoneanimoituina puutarhatonttuina. Kuinka ikävää siis, että Gnomeo on poiminut käytökseensä jotakin Naten piirteistä kirjallisessa crossover-jatko-osassa Mestarietsivä Sherlock Gnomes. Sir Arthur Conan Doylen haamu saisi häätää heidät nurmikoltaan.

Tonttuvanhukset herra Punatiili (Michael Caine) ja rouva Sinikello (Maggie Smith) ilmoittavat väistyvänsä nuoremman sukupolven koristeherruuden tieltä, jolloin vastanaineet Gnomeo (James MacAvoy) ja Julia (Emily Blunt) saavat vastuulleen uuden puutarhan kevätvalmistelut. Julia heittäytyy uusiin velvollisuuksiinsa, mutta epäilyttävän kaulapartainen Gnomeo möhlii sen minkä ehtii kaivaen maata luotettavan puolisonsa ponnisteluilta.

Kun joku Lontoossa sieppaa hauraita figuriineja, Gnomeo ja Julia yhdistävät voimansa Baker Streetin ylimielisen mestarietsivän (Johnny Depp) ja aisaparinsa Watsonin (Chiwetel Ejiofor) kanssa ratkaistakseen arvoituksen ilman isompia säröjä. Elokuvan lailla tämä arvostelu kaipaa nokkelampaa sanaleikkiä.

Ben Zazoven toiminnantäyteisen käsikirjoituksen pohjalta työskentelevä Kung Fu Panda-ohjaaja John Stevenson tuo charmikkaaseen brittihupailuun edeltäjäänsä enemmän vaihtelua, vaikka Pixarin kunnianhimo ja rikkaat pohjatekstit kokonaisuudesta uupuvatkin. Diminutiivisen megatähti Elton Johnin lapsitestattujen sävelmien lisäksi Sherlock Gnomes pudottelee satunnaisesti hauskoja ideoita, kuten Sherlockin deduktiivisten päättelyketjujen ja muistipalatsin kuvittaminen käsin piirretyillä mustavalkoluonnoksilla.

Vitsejä ei ole läheskään tarpeeksi ja – kauheuksien kauheus – tekijät käyttävät väärin ”Miksi olet Romeo?”-repliikkiä. Holmesin arkkivihollisen Moriartyn (Jamie Demetriou) kääntäminen Ricky Gervaisia kanavoivaksi Pillsbury-maskotiksi kirvoittaa muutamat naurut.

Lempeän radikaalin silauksen antaa afroamerikkalainen, Sherlockin tässä versiossa hylkäämä Irene Adler (Mary J. Blige), joka pyörittää salakapakkaa nukeille. Sen sijaan tonttujen kohtaamat Chinatown-helyt viistävät epämiellyttävän läheltä karikatyyrejä.

Sitten on vielä elefantti huoneessa. Johnny Depp varmistui Sherlock Gnomesin ääneksi marraskuussa 2015 ennen ex-vaimo Amber Heardin syytöksiä pahoinpitelystä, entisten työntekijöiden nostamaa oikeusjuttua maksamattomista palkoista ja huonoista työoloista, sekä tuoreimpia väitteitä City of Liesin kuvauspaikkajärjestäjän lyömisestä.

Julkaisuajankohta on epäonninen ja elokuvaa katsoessa käy kivuliaan selväksi, kuinka rajoittuneet tämän universumin mahdollisuudet ovat – kuvittele Toy Story periaatteessa yhdenlaisella lelulla. Kakkososan jäljiltä franchise näyttää ja tuntuu pyörivän yhä enemmän kaupallisen laskelmoinnin kuin luovan inspiraation varassa. Deppin korvaamattoman fyysisyyden rosvoaminen vain korostaa vitsien keraamista kankeutta.

Teksti: 2018 Samu Oksanen