Lars von Trierin kaunis maailmanloppu on rikas meditaatio tyhjyydestä ja tarinoista, sisällöstä ja muodosta. Rituaalien ja rahan ihmisyhteisö koettelee ohjaajan alter ego Justinea, joka löytää kyvyn luoda uudestaan vasta katsottuaan kuolemaa silmiin.

Elokuva avautuu kokoelmalla hyperesteettisiä surrealismiin vivahtavia ennekuvia, joissa päähenkilöt Justine ja Claire, lyyhistyvä hevonen ja satulinnamainen tapahtumapaikka valmistautuvat planetoidi Melancholian törmäykseen Maan kanssa. Ei tarvitse jännittää, loppu tulee olemaan onneton.

Preludia seuraa kaksi päähenkilöidensä mukaan nimettyä ja käsivarakuvattua osaa: Alussa Justine (Kirsten Dunst) on saapumassa ylelliseen häätilaisuuteensa miehensä (Alexander Skarsgård) kanssa, myöhässä. Tarkoin järjestetty ohjelma ajautuu kaaokseen, koska Justine ei ole tästä vakavien kohtuullisten maailmasta. Justinen hulluus, kuolemanhalu, on jotain sisko Clairen (Charlotte Gainsbourg) pedestriaanista elämänhalua tai aviomiehen maallista lempeyttä voimallisempaa.

Jälkimmäisessä osassa syvään depressioon luisunut Justine saapuu takaisin häiden maaseutukartanolle, sovittelevan Clairen ja tämän miehen (Kiefer Sutherland), rationaalisen kapitalistin hoiviin. Aviomies ja isä arvioi hullun tädin turmelevan heidän pienen poikansa, mutta suostuu silti, muodon vuoksi.

On tarkoitus seurata Melancholian ohilentoa. Justine on huomannut meteorin ensimmäisenä, jo häiden aattona. Claire uskoo miehensä tieteellisen vakuutuksen: törmäystä ei ole odotettavissa. Amatööriastronomi mies taas haluaa seurata Melancholiaa tyynesti, etäännyttävien välineidensä läpi.

Edustuksellisen hahmojoukon – joka muistuttaa Mansikkapaikan didaktisista sivuosista – muut keskeiset ovat Justinen työnantaja (Stellan Skarsgård) sekä siskojen nietzscheläinen äiti (Charlotte Rampling), läpinäkevä kyynikko. Vanhemman Skarsgårdin mainosmies on von Tierin autobiografian Tuottaja. Kun paskiainen haluaa hääiltana raastaa Justinesta iskulauseen, on hahmo kuin joku proto-Selznick, vaatimassa ohjaajalta “elokuvaa”, tuotetta.

Otos Dunstista Opheliana (vasemmalla) on osa alkumontaasia. Kuvataiteelliset motiivit ovat muutenkin laajalti edustettuina. Vihjailevassa kohtauksessa Justine korvaa kartanon kirjaston esittelyhyllyjen modernit taidekirjat prerafaeliittien ja Pieter Bruegelin kuvilla.

Wagnerin esimodernin Trinstanin ja Isolden alkusoiton laaja käyttö on lisäpala Antichristista toistuvassa korkeataiteellisessa palapelissä. Sen atonaaliset vihjeet ja vahva tyydyttymätön jännite ovat nerokas musikaalinen ilmenemä lähestyvälle kuolemalle. Mainitut temaattiset vastaparit – hengellisyys ja valistus, merkitys ja muoto, masennus ja kohtuullisuus – kytkeytyvät yhteen löyhästi, tulkinnanvaraa jää.

Melancholian iskeytymisen varmistumisen hetkellä rationalisti John tappaa itsensä ja sisko Claire menettää kykynsä toimia. Justine löytää tyyneyden toimia totuudesta riippumatta. Oivallus on, että järjen rakennelmien romahdettua kaikki ovat samassa tilassa. Pikkupojan suojaksi hänellä ei ole kuin puupaaluista rakennettu “taikaluola”, kehno mutta autonominen luomus tyhjyyden aavikolla.

Melancholian elämäkerrallisessa luennassa toipunut von Trier – Ophelia ja Justine – kykenee jälleen kertomaan satuja merkityksestä – meille lapsille.

Antichristin rajussa pääosassa nähty Gainsbourg on nyt pikemmin peili äärimmäisille läheisilleen. Dunst ansaitsee Cannes-palkintonsa antamalla masentuneelleen mystisen näkijän poissaolevaa viisautta. Udo Kier ja John Hurt tarjoavat pitkitetylle hääillalle toimivaa koomista kevennystä.

Blu-ray: Julkaisussa 1080p 2.39:1 -laajakuva ja 5.1 DTS HD Master Audio -ääniraita. Lisämateriaaleina esittelyt About Melancholia, The Visual Style, About the Universe ja VFX Featurette, Lars Von Trierin ja Peter Schepelernin kommenttiraita sekä elokuvan traileri.

Teksti: © 2011 Aleksi Salonen