Tänä vuonna teattereissa pyörinyt Wild Wild West tarjosi Kenneth Branaghille mahdollisuuden esittää pääpahista tässä kesähitiksi ennustetussa länkkärissä, mutta toisin taisi käydä.

Mary Shelleyn Frankenstein (Mary Shelley’s Frankenstein, 1994 USA, Iso-Britania, Japani) ei ole ohjaustyönä Branaghilta mikään menestys, vaikka aihe antaisikin helposti hyvät puitteet kauhuelokuvalle. Branagh esittää myös pääosaa tässä 1800-luvun alkupuolelle klassiseen aiheeseen perustuvassa kauhuelokuvassa. Lisäksi elokuvaan on myös saatu yllättävän nimekäs näyttelijä, Robert De Niro (Mafiaveljet), joka esittää tätä hyljättyä mutanttihirviötä.

Branaghin tekemä versio Frankensteinista on jo 30., ja tämä ei vedä vertoja aikaisemmilleen, vaikka nykytekniikka voisikin tarjota paljon ylimääräistä apua. Mary Shelleyn kirjoittama romaani Frankenstein – Uusi Prometeus (1818) on kieltämättä mielenkiintoinen ja siksipäs taiteenparissa ollaankin käytetty hyväksi tätä hienoa romaania idealähteenä. Harvemmin kuitenkaan onnistutaan, eikä tämäkään versio muodostu poikkeusta.

Victor Frankenstein (Branagh) on pieni lääkärinalku, joka päättää jatkaa tuttavansa kesken jäänyttä työtä herättää ihminen elämään. Victor saa sitten meriankerioiden sähkövirralla ja eri ihmisten osista kootusta mutantista “syntymään” olion, jolla on voimaa ja koston halua. Robert De Niron esittämä rumilus on ihan uskottava siihen asti kunnes tajuaa sen, että kuka näytteleekään tätä hirviötä. Silloin rupeaa huomaamaan kuinka niromainen tämä hirviö on. Masentavaa. Juttu etenee talvisessa maisemassa, välillä Victorin suhde rakastettuunsa (Helen Bonham Carter, Fight Club) on ensisijainen asia välillä taas Frankensteinin hirviön tuhot.

Kyseenalaiseksi herättää kohtaus, jossa Branagh “painii” juurii elämään heränneen hirviön kanssa kumihousut jalassa ja yläruumis paljaana hirviön ollessa alaston ja lattialla valunut lapsivesi kastaa parin puolialastomat ruumit kiiltäviksi. Mihin itse ohjaaja onkaan pyrkinyt tällä kummalla kohtauksella? Tällainen herättää kysymyksiä omassa heteroseksuaalisessa persoonassani. Elokuvan olisi ehkä voinut huonontaa vielä pidentämällä sitä yli 2 tuntiseksi, jota se ei ihme kyllä ollut, vaikka sen tyyli antoikin sellaiseen mahdollisuuden.

teksti: © 1999 Raimo Miettinen