Amerikkalaisen kauhuelokuvan kultaisen 30-luvun suvereeni hallitsija oli Universal, jonka hirviögalleriat tahkosivat yhtiölle miljoonavoittoja ympäri maailmaa. Universalin vanavedessä myös muut elokuvayhtiöt rikastuttivat kauhuelokuvagenreä, joskin huomattavasti pienemmässä mittakaavassa: Paramount tuotti menestyksekkään version Stevensonin Tri Jekyll & hra Hydestä (1931), RKO Pictures puolestaan Zaroffin koirat (1932) sekä King Kongin (1933). Metro-Goldwyn-Mayer tarttui jo kertaalleen filmattuun aiheeseen tuottamalla uusintaversion Tod Browningin London After Midnightista (1927) nimellä Mark of the Vampire.

Pikkukylässä tapahtuu murha, jonka jäljet johtavat läheisessä linnassa kyläläisten mukaan eleleviin vampyyreihin. Murhaa tutkimaan saapunut komisario Neumann (Lionel Atwill) ei niele murhateoriaa estoitta, vaan epäilyt kohdistuvat huomattavasti elävämpään syylliseen. Avukseen hän saa vampyyreista kaiken tietävän professori Zelinin (Lionel Barrymore) sekä paikallisen paroni von Zindenin (Jean Hersholt). Kolmikko alkaa tutkia murhatapausta, joka ei loppujen lopuksi näytäkään yhtä selvältä kuin alussa.

Draculalla (1931) maailmanmenestystä nauttinut Browning tarttui tälläkin kertaa ohjaksiin apunaan M-G-M:n nimekäs näyttelijäkaarti, jonka oli tarkoitus korvata viisi vuotta aiemmin menehtynyt Lon Chaney, joka alkuperäisversiossa oli yksin vastannut niin komisarion kuin vampyyrinkin rooleista. Kun Browning sai vielä avukseen studion taitavan lavastusryhmän, olivat avaimet kauhuklassikkoon hänen hyppysissään.

Mark of the Vampire alkaakin erittäin lupaavasti. Elokuvan miljöö on kertakaikkisen tyylikkäästi toteutettu aavemaisine linnoineen ja utuisine hautausmaineen. Toteutus on hyvin samantyylinen kuin Draculan alkupuoliskossa ja ensimmäinen puolituntinen meneekin kuin siivillä. Tämän jälkeen Browningin ote elokuvasta herpaantuu ja tarina muuttuu tavanomaiseksi salapoliisielokuvaksi, joka koostuu pääasiassa Atwillin ja Barrymoren pohdinnoista murhaajan henkilöllisyydestä. Lisäksi elokuvan tehoa verottavat aikakaudelle tyypilliset sivuosat, jotka ovat luvattoman kömpelöitä. Aivan lopussa Browning saa tarinasta jälleen otteen, mutta yllätyksellinen loppuratkaisu on ainakin omasta mielestäni hieman epäonnistunut.

Laatunäyttelijöitä tai ei, mutta tällä kertaa he ovat Bela Lugosin kreivi Moraa lukuun ottamatta melkoisen hukassa. Lugosi on erinomainen, parempi kuin Draculassa konsanaan, mutta varsinkin Barrymore ylinäyttelee häiritsevästi koko ajan. Hersholt onnistuu roolissaan kohtalaisesti, mutta Atwill on yhtä pökkelömäinen kuin aina. Kokonaisuutena näyttelijätyöskentely on siis Browningin elokuville tyypilliseen tapaan heppoista.

Mark of the Vampire kannattaa katsastaa, mikäli tuntee vetoa vanhoihin kauhuelokuviin. Elokuvaa voi suositella myös London After Midnightista kiinnostuneille, sillä se valottaa hyvin toistaiseksi ainoastaan still-kuvin rekonstruoidun elokuvan (Lon Chaney Collection, R1) tapahtumia. Lajityypistä kiinnostumattomalle Mark of the Vampire tuskin tarjoaa mitään erikoista.

teksti: © 2005 Kari Glödstaf