Kun Nelson Mandela kuoli vuoden 2013 lopulla, ryntäsivät politiikan huomionkipeät julistamaan hänet henkilökohtaiseksi sankarikseen. Tietysti, jos Mandela olisi onnistunut vapauttamaan Etelä-Afrikan mustat myös taloudellisesta vankeudesta, ei häntä nyt juhlittaisi laajalti. Tarina on täydellinen, koska sen lopussa valkoinen mies saa kollektiivisen anteeksiannon ja pitää rahansa.

Mandela: Pitkä tie vapauteen-elokuvan tuottajaa Anant Singhiä ei osuvasta ajoituksesta huolimatta voi syyttää opportunismista. Hän suunnitteli teosta jo silloin, kun haastatteli Mandelaa tämän ollessa vielä Etelä-Afrikan apartheid-hallituksen vanki. Käsikirjoitus perustuu presidentin omiin muistelmiin vuodelta 1995.

Tässä tuottajan ja kohteen pitkässä, kunnioittavassa suhteessa ja alkuteoksen mikrohistorioivassa virallisuudessa saattaa piillä syy siihen, miksi Mandela-elokuva epäonnistuu. Mukaan on kuin opetustarkoituksessa ahdettu liian monia vaiheita vallankumousjohtajan 50-vuotiselta uralta.

Idris Elban muodollisen pätevästi henkilöimä Mandela jää ihmisenä etäiseksi. Naistenmiehen syrjähypyillä ei päästä iholle, itse asiassa ne kuitataan pikemmin ominaisuuksina kuin luonteen vikoina. Tarkoitukseni ei ole moralisoida, mutta esitystapa poistaa mielekkyyden näiden anekdoottien käytöltä.

Myös historiallinen oppi on jokseenkin pinnallinen. Esimerkiksi kansainväliseen tukeen, joka mahdollisti apartheidin jatkumisen, ei tartuta. Biografia käyttää hyvänmielenhetkinä Mandelan vapauttamista ajaneita tukikonsertteja maailmalta, muttei kerro että Reagan ja Thatcher kutsuivat Mandelan ANC-puoluetta terroristeiksi, miten Ranska toimitti sortohallitukselle aseita tai kuinka suuret länsipankit rahoittivat valkoista Etelä-Afrikkaa aina 80-luvun puoliväliin.

Myöhemmästä ja alkuperäisestä väkivallattomuudesta kiitelty marttyyri tarttui aseisiin 1960-luvun taitteessa, kun apartheid-hallitus kiristi sortotoimiaan. Siitä pitkä tuomiokin annettiin. Tarinan jälkipuoliskon keskeinen jännite sijaitsee vielä 1990-luvullakin aggressiivisempaa toimintaa ajaneen Winnie-vaimon (Naomie Harris, Skyfall) ja tulevan presidentin anteeksiantavan linjan välillä.

Elokuvassa Mandela ei kuitenkaan aidosti kiistele vallankumouksen etiikasta, koska Mandela on oikeassa jo etukäteen. Kuva ei tee oikeutta painavien moraalisten valintojen maailmassa eläneelle johtajalle, joka ei kaikista saavutuksistaan huolimatta onnistunut tuomaan todellista vapautta kansalleen. Vain kymmenyksen suuruinen valkoinen vähemmistö omistaa yhä yli 70 prosenttia maa-alueista. Elokuvan maailmassa rotuerottelun historia on sen sijaan jo tyhjiöpakattu jälkipolvia varten, vapaus saavutettu.

Teksti 2014: Aleksi Salonen