Monet meistä, jotka pitävät alkuperäistä Manaajaa yhtenä kaikkien aikojen mahtavimmista elokuvista, ovat pelänneet aidosti tätä neljännen Manaaja: Alku (Exorcist: The Beginning, 2004 Yhdysvallat) ilmestymistä. Kun projektiin kiinnitettiin ohjaajaksi alun perin John Frankenheimer, hommassa oli vielä pientä kuriositeettia. Voisiko kokenut jännäri-veteraani saada jotain kiinnostavaa aikaiseksi? Mutta sitten koko hanke muuttui todelliseksi painajaiseksi: Frankenheimer vetäytyi projektista ja tilalle löydettiin Paul Schrader, jonka versio ei kuitenkaan tyydyttänyt tuottajia. Schrader sai kenkää ja kolmanneksi ohjaajaksi keksittiin Renny Harlin. Tässä vaiheessa me Manaaja-fanit olimme jo repineet pelihousumme.

Alkuperäisessä Manaajassa saimme tutustua Merriniin (loistava Max Von Sydow), katoliseen pappiin, joka yritti vapauttaa nuoren Reganin Saatanan otteesta. Elokuvasta kävi ilmi, että Saatana ja Merrin olivat tavanneet jo aikaisemmin. Tämä neljäs Manaaja sijoittuu aikaan ennen alkuperäisen elokuvan tapahtumia. On vuosi 1949. Tapaamme Merrinin (tällä kertaa Merriniä esittää Stellan Skårsgard) uskosta luopuneena nuorehkona pappina, joka on siirtynyt sodan jälkeen Kairoon ansaitsemaan elantoaan arkeologina. Kun britit löytävät Keniasta muinaisen kirkon (ajalta, jolloin kristinuskon ei vielä pitänyt olla levinnyt näihin osiin maailmaa), Merrin hankitaan paikalle johtamaan kaivauksia ja selvittämään paikan salaisuus. Paikalliset alkuasukkaat kuitenkin väittävät löydettyä kirkkoa kirotuksi ja aiheuttavat siirtomaaherroille jatkuvasti vaikeuksia. Kaiken huipuksi, alkuasukkaat näyttävät olevan oikeassa, sillä kaivauksilla alkaa tapahtua kaikenlaista outoa.

Alkuperäisessä Manaajassa oli herkullista seurata nuoren Reganin muuttumista viattomasta pikkutytöstä Saatanan asuttamaksi ihmisraunioksi. Myös Merrinin ja Saatanan väliset keskustelut naulasivat katsojan tuoliinsa. Nyt nuo kiinnostavimmat elementit puuttuvat neljännestä Manaajasta. Tilalle olisi siis pitänyt keksiä jotain uutta. Valitettavasti Harlin ei kuitenkaan tuo valkokankaalle mitään kovin kiinnostavaa, vaan ohjaa elokuvaa tyypillisenä toimintaelokuvana, sortuen jokaiseen mahdolliseen kliseeseen mitä kuvitella saattaa. Kaikki on harlinmaiseen tapaan yliammuttua silloinkin, kun katsojat kaipaisivat hieman rauhallisempaa tunnelman ja juonen rakentelua. Nyt kaikki kortit paljastetaan heti alussa ja kököt tietokone-efektit ovat mukana kirjaimellisesti ensimmäisestä kohtauksesta viimeiseen. Harlin ei ole kelvoton ohjaaja, mutta siitä huolimatta ehdottomasti väärä mies tällaisen projektin puikkoihin.

Ei kai kukaan uskaltanut edes odottaa, että Harlinin Manaaja yltäisi lähelle sen esikuvaansa? Manaajan neljännessä osassa tarina ja jännitys on jätetty toiminnan alle, eivätkä henkilöhahmot nouse missään vaiheessa kiinnostaviksi. Skårsgard yrittää parhaansa, mutta hänkin joutuu antautumaan hengettömän ja täysin mielenkiinnottoman käsikirjoituksen edessä.

Jos tästäkin kelvottomuudesta pitää jotain positiivista keksiä, niin sanottakoon, että Vittorio Stroraron mielikuvituksellinen kameratyöskentely yhdessä nopeiden leikkauksien kanssa saavat toisinaan toimintakohtaukset heräämään eloon. Nämä ovat kuitenkin lähes merkityksettömiä, ohikiitäviä hetkiä muuten täysin kelvottomassa ja persoonattomassa kauhuelokuvassa.

teksti: © 2005 Antti Honkala