Zack Snyder, joka osaa vain tuhota asioita, oli kehno valinta ohjaamaan elokuvaa, jota kukaan ei kaivannut.
Teräsmies yhdistyy selvimmin Toisesta maailmansodasta alkaneeseen optimistisen kasvun kauteen sekä yhdysvaltalaisen poikkeuksellisuuden ideaan. Sarjakuvan aivan ensimmäisten vuosien vigilantimmasta ja sosiaalisesti ajantasaisemmasta luonteesta poikkeava, mutta tunnusmerkilliseksi muodostunut ylivertainen suoraselkäisyys on, ainakin itselleni, tehnyt hahmosta pölyisen kiiltokuvan, supersankarien Mikki Hiiren.
Rinnalla on totuttu näkemään lehtimies Clark Kent, Teräsmiehen vapiseva valepuku, käänteinen herra Hyde ja varsin kyvytön kuva modernista jokamiehestä. Fantasia pyöröovien pyörähdyksen päässä piilevästä omnipotentista tosimiehestä on sekin psykologisesti tylsä. Hahmon kaksijakoisuuteen on kryptonilaisen alkuperän vuoksi liitetty myös maahanmuuttajuuden ja toiseuden teemoja.
Ylivertaisuus merkitsee Teräsmiehelle perustavanlaatuista erillisyyttä ihmisyydestä. Se lienee muuten tyhjää taulua muistuttavan hahmon kiinnostavin sävy. Man of Steelin ohjaajan Zack Snyderin ainoassa onnistuneena pidettävässä työssä, Watchmenin filmatisoinnissa, Tohtori Manhattanilla on samankaltainen ongelma.
Batman-sarjan “modernisoineet” David S. Goyer ja Christopher Nolan eivät Man of Steelin käsikirjoituksella kuitenkaan pääse lähellekään näitä edeltäjiä. Ajanmukaisesti synkistetty Teräsmies on lähempänä Snyderin pohjamudissa rämpivää Sucker Punchia. Siitä muistuttaa erityisesti tilkkutäkkimäinen kerronta, joka ei luo lainkaan dramaattista kerrostumista. Tapahtumia on peräkkäin ja ajallisesti limittäin miten sattuu, mutta yhteisvaikutelmaa ei synny, eikä sitä mistään päätellen ole edes yritetty.
Toimintaelokuva käyttää liikaa minuuttejaan esittäessään Kryptonin lasersädepitoisen tuhon isä Jor-Elin (Russel Crowe) silmin ja luodessaan jonkinlaisen motivaation antagonisti Zodin (Michael Shannon) tuhovimmalle. Epilogin ja Wolverine-imitaatiossaankin jokseenkin toimivan, Kentin Teräsmiehisten juuriensa luokse johtavan toisen osan jälkeen Man of Steel on jo aivan umpikujassa. Sieltä kaivaudutaan yhä syvemmälle niillä loputtomilla 9/11-pilvenpiirtäjillä ja Matrix-nyrkkitappeluilla, jotka täyttävät toisen, tuskallisesti pidemmän puoliskon.
Clark Kentiä, sellaisena naamiona kuin tämä on totuttu näkemään, ei Man of Steelissä edes ole. Erillisyyden teemaa käsitellään syvällisyydellä, jossa Kentin suurin tragedia ovat kaikki ne kiusankappaleet, joita tämä ei saa vetää köniin. Snyderin Teräsmies on sekamelska: Yhdysvaltain tiedustelulennokkeja vihaava libertaari, kansasilainen “aito amerikkalainen” patriootti, Jeesus, tappaja, ja yhden totuuden mies, joka uskoo vapaaseen tahtoon ja isiensä opetuksiin. Henry Cavill on lihaksikas ja huumoriton.
Goyer ja Nolan ovat onnistuneet ottamaan periamerikkalaisen jokamiehen ulos Teräsmiehestä, mutta unohtaneet laittaa mitään todellista tilalle. Adoptiovanhempina nähtävien Diane Lanen ja Kevin Costnerin yritteliäästi latelemat Kal-El–Clark Kentiä syventävät elämänviisaudet ovat pahinta Nolania: niin ekspositiolla ja Syvillä Resonoivilla Merkityksillä ladattuja, että parin lauseen jälkeen meinaa tukehtua.
Snyderin vähät taidot ohjaajana ovat toiminnan kuvaajana. Ärsyttävät hyppy-zoomit ja “dokumentaarisesti” heiluva kamera – kaksi 3D:n kanssa erityisen huonosti sopivaa tekniikkaa – sekä tuhon spektaakkelin loppumaton yliannostelu tekevät siitäkin vain rasitteen. Supervoimaisen Zodin ja Teriksen painavat, kaiken sivullisen tuhoavat nyrkkitappelut viihdyttävät muutaman minuutin, kun tulossa on vielä 200 miljoonalla dollarilla lisää.
Suhteen naisiin käsikirjoitus lainaa Star Trek Into Darknessistä, jonka hetken kohuttu seksismi ei ole ainakaan Man of Steeliä kummempaa. Naiset ovat Lois Lanea – kehnosti kirjoitettuun hahmoonsa vähän tuova Amy Adams – myöten typeriä replikoivia pelastamisen kohteita.
Viehkeintä elokuvassa on Russell Crowe, joka saa kornit lauseensa kuulostamaan vakavilta ja siinä kovin huvittavilta, liiskatessaan Obi-Wan-viruksen ominaisuudessa Zodin kätyreitä sähköovien väliin eittämättä turhilla liiketunniste-eleillään.
Teksti: 2013 Aleksi Salonen
Kuosmasen lämmin ja vilpitön ihmisyysusko kolahtaa kroppaan ja sydämeen petollisen vaatimattomassa Cannes-junassa.
Lue lisää »Kuka uskoisi raiskattua naista keskiajan armottomassa oikeuskulttuurissa?
Lue lisää »Daniel Craig päättää salaisen agentin kiertopestinsä spektakulaariseen, tunteikkaaseen ja tyylikkään perinnetietoiseen pamaukseen.
Lue lisää »Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.
PÄÄTOIMITTAJA