Gus Van Santin karhea esikoisteos, runoilija Walt Curtisin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva Mala Noche sai kypsyä rauhassa yli 20 vuotta, ennen kuin se viimein sai Suomen ensi-iltansa viime vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Kengännauhabudjetilla kuvattua elokuvaa on moni taho kutsunut Matkalla Idahoon -elokuvan henkiseksi esiosaksi, ja sitä se monessa mielessä onkin.

Kuten Matkalla Idahoon, myös Mala Noche sijoittuu Portlandin katumaisemaan. Walt (Tim Streeter) on tarinan protagonisti: nuori, viinakaupassa työskentelevä mies joka rakastuu päätä pahkaa alueen uuteen tulokkaaseen. Johnny (Doug Cooeyate) on salaperäinen, Meksikosta Yhdysvaltoihin toverinsa Roberton (Ray Monge) kanssa loikannut mantelisilmä, joka hurmaa Waltin välittömästi leveällä hymyllään ja vallattomalla luonteellaan.

Voimattomana Johnnyn taltuttamattoman sydämen edessä Walt aloittaa ihastuksensa epätoivoisen kosiskelun. Liehittelyriitti ei aivan seuraa perinteistä kaavaa, kun mies pian löytää itsensä lusikka-asennosta Roberton viereltä. Heteron imagoa ylläpitävä Roberto ei kuitenkaan ole uhka Johnnyn jumalaiselle statukselle, joka vain korostuu miehen kadotessa rajan taa Meksikoon ja myöhemmin palatessa.

Van Santin kerronta on virkistävää seurattavaa. Tässä popkulttuurin vaiheessa, kun homoista on tehty harmittomia keskiluokkaisia puppelipojuja sitcomien sidekick-täytteeksi, on hyvä välillä päästää Van Santin kaltaiset tekijät muistuttamaan meitä kuvan vääristyneisyydestä. Mala Nochessa homoseksuaalisuus on kaikkea muuta kuin yksioikoinen, ”mies-tykkää-miehistä”-kaavaa toisintava stereotypia.

Waltin rakkaus Johnnyyn on moniselitteistä ja ainakin näennäisen sukupuoletonta. Rakkaus ei tunne rajoja, eikä homoseksuaalisuus ole elokuvassa varsinainen kynnyskysymys – vaikka Roberto tuntuukin häpeävän antautumistaan Waltin yksinäisyydenkipeille lähentelyille, ja kertoja käyttää ”faggotin” kaltaisia värittyneitä termejä tietoisesti puheessaan.

Miniatyyrivaroilla kuvattu Mala Noche on visuaalisesti budjettinsa veroinen: mustavalkoinen kuvaus on epävarmaa ja rakeista – kuten ne ihmissuhteet joita se kehystää – eikä ääniraita aina toistu moitteettomasti. Elokuvan haparoiva tekninen ulkoasu on kuitenkin enemmän voimavara kuin hidaste, tuoden Waltin taivaalliseen rakkaudenkaipuuseen karhean kotikutoista väriä.

Tekniset heikkoudet eivät myöskään peitä sitä, kuinka hyvin ohjaajalla on kamera hallussa jo tässä vaiheessa. Kuvaus on puutteistaan huolimatta tyylikästä kuvakulmista lähtien, ja muutama tarkoin harkittu – vaiko sittenkin yhtä sattumanvarainen kuin koko Van Santin kuvaama ihmissuhdeviidakko – värikuvaläiskä tuovat siihen oman ehdottoman lisänsä.

Tim Streeter on olemukseltaan kuin Keanu Reeves, mutta uskottavampi. Hänen hahmossaan kiteytyy kaikki se nuoruuden ilo ja tuska, huolettomuuden peittämä rakkauden kyltymätön palo. Kun Walt päätyy sänkyyn meksikolaisihastuksensa vastahakoisen toverin kanssa, on hänen näkyvin huolenaiheensa riittävä liukaste.

Teksti: © 2008 Anton Vanha-Majamaa