Vanhojen mustavalkoisten Hollywood -klassikoiden kyltymättömäksi ystäväksi tunnustautunut ohjaaja Frank Darabont tuo intohimonsa esiin hyvin uusimmassaan elokuvassaan The Majestic (2001 USA). Majesticissa tunnetut klassikot pääsevät esille arvoisissaan paikoissa, entisöidyillä 1930-luvun kukoistuskauden elokuvateattereiden valkokankailla suuren yleisön silmien edessä. Kun itseltäni kyseiset klassikot pääosin vilisivät silmien ohitse, muistutan teitä näin ennakkoon. Elokuvan tapahtumapaikkana on pieni kaupunki ja sen elokuvateatteri, jossa entisöinnin jälkeen koetaan monet tunteet kankaalta. Tämänpä takia elokuva pitäisikin katsoa juuri isolta kankaalta teatterissa – on meinaan hauska katsoa elokuvateatterissa elokuvaa, jossa katsotaan elokuvaa elokuvateatterissa.

Oscar -voittaja Frank Darabontin tuntien osasi odottaa roppa kaupalla tunnetta. Kansan kyyneliin saanut Darabontin ensimmäinen elokuva Rita Hayworth – avain pakoon kuvasi vankilaelämää, johon jo silloin mahtui suurempaa virkakoneistoa vastaan taistelevia pieniä ihmisiä. The Majesticiin on loppujen lopuksi myös saatu samankaltainen tarina pienestä ihmisestä, joka Yhdysvaltain perustuslain nojalla käyttää tilaisuutensa ja puhuu itsensä pussista ulos. Kohtaus olisi merkittävä jos se tuntuisi sopivalta ja vetoavalta. Samoin se olisi merkittävä myös pääosanesittäjä Jim Carreylle, jollei hän jo olisi päässyt avaamaan sanaista arkkuaan ja juuri oikeussalissa. Nyt tilanne tuntuu päälleliimatulta ja haiskahtaa tunteiden kalastelulta juuri siinä tylsimmässä muodossa.

Elokuvan pääjuoni keskittyy kuitenkin toisaalle. Alkusysäyksen jälkeen käsikirjoittaja, nyt entinen käsikirjoittaja, Peter Appleton (Carrey) ajaa autollaan sillalta ja menettää muistinsa. Hän kulkeutuu pikkukylään, jossa käsikirjoittaja otetaan vastaan kadonneena sotasankarina. Ajan kuluessa hän alkaa myös itse uskoa olevansa kadonnut sotasankari lähes kymmenen vuoden takaa ja asettuu kylässä uuteen rooliinsa.

The Majestic on parhaimmillaan juuri Appletonin eläessään valheellista minäänsä. Tällöin pinnan alla on jo kuplinut kauan ja katsoja odottaakin milloin käsikirjoittaja tajuaa todellisen (tai entisen) minänsä. Ihmisläheinen pikkukaupunki -tarinoista tuoreimpia on ollut ruotsalaisen Lasse Hallströmin Laivauutiset, joka myös kuvaa elämänsä uudelleen aloittavaa miestä. Kevin Spaceyn esittämä mies joutuu Laivauutisissa myös päättämään menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Darabontin elokuva ainakin ohittaa osan tilaisuuksistaan kehittää tarinasta kestävämpi.

Jim Carreyn uralle on mahtunut usein Majesticin kaltaisia rooleja. The Truman Show’ssa Carrey tajuaa elävänsä suuren “saippuasarjakuplan” sisällä, Valehtelija, valehtelijassa hän menettää juristin taitonsa valehdella ja läpimurtohitissään The Mask – naamio hän pääsee ilveilijäsankarin pukuun. Kaikissa elokuvissa Carreyn hahmo joutuu jossain vaiheessa miettimään kuka onkaan. The Majestic’ssa Carrey ei ilveile, vaan esittää jo tutummaksi tullutta surullista nappisilmäisen roolia. Tässä näyttelijä onnistuu riittävästi.

Elokuva on ohjaajalta tuttua draamaa, joka ainakin osalta katsojista aukaisee kyynelkanavat. Toisaalta tuttuus on jo häiritsevissä määrin mukana, että voidaan puhua samankaltaisuudesta ja toistuvuudesta. Sen lisäksi hahmoihin vahvasti perustuva elokuva ei tee henkilöistään koskettavia tarpeeksi, jotta lopputulos olisi yltänyt edes Vihreän mailin saatikka ensimmäisen ohjauksen tasolle. Silti The Majestic on keskivertoa romanttista draamaa parempi ja ehdottomasti katsomisen arvoinen.

teksti: © 2002 Raimo Miettinen