Luolamies

Early Man (2018)

  • 4

Kivikauden britit saavat vastaansa pronssikauden mannermaiset tunkeilijat jalkapallon esihistoriallisessa syntytarinassa.

julkaistu 2018-03-31 / päivitetty 31.03. klo 22:10

KUVA 3

Lordi Nooth (Tom Hiddleston)
Lordi Nooth (Tom Hiddleston) 

KUVA 2

Posso (Nick Park) ja Tuk (Eddie Redmayne)
Posso (Nick Park) ja Tuk (Eddie Redmayne) 

KUVA 1

Päällikkö Boris (Timothy Spall) ja Tuk (Eddie Redmayne)
Päällikkö Boris (Timothy Spall) ja Tuk (Eddie Redmayne) 

Luolamies

Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Aardman-studion animaation katsominen on kuin kierros elokuvahistorian ja brittihuumorin vahakabinetissa. Parhaimmillaan Wallace ja Gromit-ohjaaja Nick Parkin teokset valavat toivoa siihen, että saarivaltiolla on tulevaisuus myös brexitin jälkeen.

Väärien housujen (1993) pirullisesta pingviinistä, joka perustui rouva Danversiin Hitchcockin Rebekkasta, Hammer-vaikutteisen Kanin kirouksen (2005) visuaaliseen leikittelyyn Hello!-viikkolehdellä Bristolin lahjakkaimmat tekijät ovat muovanneet tunnistettavan elokuvan tekemisen brändin, joka on yhtä lailla hauska kuin perinnetietoinenkin. Nyt, studion toistaiseksi kunnianhimoisimmassa projektissa, Parempi kuin Beckham kohtaa Gladiaattorin suunnaten katseet jo jalkapallon tulevan kesän MM-kisoihin.

Mikäli Luolamiehen sensaatiomaista prologia on uskominen, ihmiset jakoivat planeetan esihistoriallisena aikana hetkellisesti dinosaurusten kanssa. Meteoriitin pyyhittyä hirmuliskot Maan pinnalta samaiset luolien asukit löytävät itsensä potkimasta hehkuvaa kivenmurikkaa ympäriinsä – jalkapallon haparoiva esiaste, josta Kubrick olisi saattanut nauttia.

Tuhansia vuosia myöhemmin moppitukkainen nuorukainen nimeltä Tuk (Eddie Redmayne) kantaa nuijaansa hyväsydämisten mutta ei niin kovin välkkyjen metsästäjä-keräilijöiden klaanissa, joka on asettunut kraatteriin Manchesterin liepeille. Yhteisössä, jossa on minimaalinen hierarkia ja epäonnisen jänisjahdin ohessa runsaasti vapaa-aikaa, päällikkö Boriskin (Timothy Spall) muistuttaa enemmän leirin neuvonantajaa kuin sotalordia. Heille tulevaisuus on tuntematon ja menneisyyskin vain hämärästi läsnä luolamaalauksissa.

Juuri kun Tuk alkaa pohtia ulkopuolista maailmaa, tuo maailma rynnistää aggressiivisesti hänen huolettomaan idylliinsä kehittyneemmän sivilisaation muodossa. Nämä hemmotellut plutokraatit taitavat niin metallurgian, stadionrakentamisen kuin urheiluselostuksenkin. ”Kivikausi on ohi!”, julistaa ilkeä lordi Nooth (Tom Hiddleston) leveimmällä ranskalaisaksentilla sitten Maanalaisen armeijan, kun ryhmä ajaa sankarit tylysti vulkaaniselle joutomaalle. ”Kauan eläköön pronssikausi!”

Voittaakseen takaisin kylänsä ja välttyäkseen elämänmittaiselta orjuudelta Noothin infernaalisissa kaivoksissa Tuk päättää haastaa jalkapallohullut imperialistit ratkaisevaan otteluun – valitettavasti heimolla ei vain ole minkäänlaista käsitystä kauniista pelistä. Onneksi apuun rientää loikkari Goona (Maisie Williams), joka valaa uskoa nuhruisiin altavastaajiin, ja sitten onkin aika pelata: Daavid vastaan Goljat, tai pikemminkin Accrington Stanley vastaan Real Madrid.

Olisi äärimmäisen pedanttia kritisoida elokuvaa menneisyyden vääristämisestä. Tallustivatko mammutit muinaisina aikoina Englannin vihreällä ja miellyttävällä maaperällä? Sisältävätkö fossiililöydöt todisteen sinisorsasta kokoa 727? Yhtä hyvin voisi kysyä, ovatko La Brean tervahaudat Skotlannissa. Kuten Väiski Vemmelsääri voi kertoa, vastaus on ei.

Täysin vailla historiallista kaikupohjaa Luolamies ei kuitenkaan ole. Sen rakenteellisena myyttinä on Arkadian menetys. Kun kehityksen modernit voimat uhkaavat tuhota rauhaisan ja autenttisen elämäntavan, yksinkertainen, primitiivinen väki osoittaa hämmentävää ja potentiaalisesti traagista rohkeutta vastustaessaan sivistyneempiä valloittajia. Periaatteessa Park on siis tehnyt Apocalypto-remaken, jossa futis on korvannut ihmisuhrauksen, Braveheartin jättimäisellä stop-motion-ankalla.

Urheiluelokuvien konkarit tiedostavat varsin hyvin, kuinka kaikki riippuu siitä ”suuresta ottelusta”, mutta Luolamies ihastuttaakin pienillä yksityiskohdillaan. Jokainen ruutu on ladattu poikkeuksetta täyteen ohikiitäviä visuaalisia piloja ja sanaleikkejä, joissa riittää bongailtavaa useammaksikin katselukerraksi. Osa vitseistä kaipaisi radiohiiliajoitusta, mutta hyväntahtoinen huumori ei koskaan lakkaa poreilemasta; tällaisen käsikirjoituksen Paul Laverty olisi saattanut kynäillä Ken Loachille.

Kuten kaikissa Aardmanin parhaissa teoksissa, huumorissa on universaalia viehätystä, joka periytyy Donald O’Connorin ajattoman opettavaisesta ”make ’em laugh”-numerosta Laulavissa sadepisaroissa. Slapstickin kohokohtiin lukeutuvat Tukin ensikosketus ikkunalasiin sekä vyöryntä pitkin stadionin taittotuolirivistöjä, joista molemmat palauttavat mieleen Harold Lloydin ja Buster Keatonin vauhdikkaan fyysisyyden.

Luolamiehen miljöö todistaa jälleen Aardmanin pikkutarkasta stop-motion-käsityöläisyydestä, joka on myönteisellä tavalla esihistoriallista verrattuna prameisiin tietokoneanimaatioihin, jotka hallitsevat lippukassoja. Studio, joka laittaa uskonsa vanhanaikaiseen tarinankerrontaan ja teeskentelemättömään komediaan, käy itsekin sitkeää puolustustaistelua modernia tehokkuusajattelua vastaan. Nämä nököhampaiset, mulkosilmäiset ja nuppipolviset hahmot ovat aivan yhtä ilmeikkäitä kuin digitaaliset serkkunsa, minkä lisäksi on jotenkin rohkaisevaa nähdä vahamalleissa aitoja sormenjälkiä.

Terry Gilliamin ja Tolkienin vaikutus huokuu pronssikautisen kaupungin henkeäsalpaavasta masinoinnista, jolle lumotun laakson eedenmäinen pehmeys luo kauniin vastakohdan. Hatunnosto sekä animaattoreille että ulkoasusuunnittelijoille, jotka ovat puhaltaneet innostunutta elämää tähän läpikotaisin mukaansatempaavaan maailmaan.

Parkin universumin viehättävälle hullunkurisuudelle on mahdotonta olla nauramatta. Luolamies on perhe-elokuva, joka ei ainoastaan kutita aikuisten ja lasten nauruhermoja: se paikantaa aikuisen sisäisen lapsen ja lapsen sisäisen aikuisen. Näinä vaikeina aikoina siinä on aihetta hurrata.

Teksti: 2018 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

John Krasinski ja Noah Jupe

Hiljainen paikka

Kreeta Korhola | 13.04.

Pysy hiljaa, pysyt elossa. Postapokalyptisen kauhujännärin premissi on yksinkertainen, mutta sitäkin pirullisempi.

Lue lisää »
Dwayne Johnson

Rampage: iso kohtaa isomman

Samu Oksanen | 13.04.

Suurkaupungin tuho-orgiat murenevat jo ennen kuin mutatoidut jättiläispedot rynnistävät esiin.

Lue lisää »
Prinsessa Kaguyan taru

Prinsessa Kaguyan taru

Aleksi Salonen | DVD | 20.04.

Kaunis tulkinta japanilaisesta kansantarusta jäi Ghibli-veteraani Isao Takahatan viimeiseksi elokuvaksi.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

 Vicky Krieps ja Daniel Day-Lewis

Phantom Thread

Aleksi Salonen | 22.02.

Mestarin sisarteos tutkii rakkautta, joka on riski saastumisesta.

Lue lisää »
Sebastian Stan, Margot Robbie ja Julianne Nicholson

I, Tonya

Kreeta Korhola | 08.03.

Kreikkalainen valkoroskatragedia kartoittaa Tonya Hardingin matkan historiallisesta kolmoisakselista elinikäiseen kilpailukieltoon.

Lue lisää »
Alicia Vikander

Tomb Raider

Aleksi Salonen | 15.03.

Tomb Raiderissa Alicia Vikander tekee Lara Croftista inhimillisen pelisankarin.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

Gina Rodriguez ja Natalie Portman

Hävitys

Samu Oksanen | Netflix | 01.03.

Stalkerin filosofinen serkku tekee pyörryttävän matkan vyöhykkeelle, jossa ihmisen itsetuhoinen kamppailu saa surrealistisen suunnan.

Lue lisää »
Barry Keoghan ja Colin Firth

The Killing of a Sacred Deer

Aleksi Salonen | Blu-ray | 11.04.

Kreikkalaisen myytin päivitys nykyaikaan toi Cannesin parhaan käsikirjoituksen palkinnon, ihan ansaitusti.

Lue lisää »

KOMMENTOI


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2018
ISSN 1798-7202