Luokkajuhlassa Anna Odell seuraa omalla tavallaan Abbas Kiarostamin jalanjäljissä. 90-luvun taitteen “Koker-trilogian” keskimmäisessä osassa iranilaismestari rekonstruoi matkansa maanjäristyalueelle, jonne ensiosan nuori pääosanesittäjä on jäänyt. Kolmas, sekin fiktiivinen työ, keskittyy yhden toisessa elokuvassa nähdyn kohtauksen kuvauksiin.

Luokkajuhla alkaa koulun vuosikokouksesta, jonne aikanaan kiusattu Anna Odell (Odell itsenään) tulee puhumaan suunsa puhtaaksi. Vanhat käyttäytymiskaavat paljastuvat, tilanne kriisiytyy.

Mutta pitkä alku onkin taiteilija Odellin kuvaama fiktioelokuva, jossa hän käsittelee omaa sosiaalista eristämistään kuvitteellisen tilanteen kautta. Kuten elokuvan innoittaneessa todellisuudessa, Anna Odellia ei näet ole oikeasti kutsuttu paikalle. Kiusattu näyttää elokuvan entisille kiusaajilleen, yksi kerrallaan. Heitä näyttelevät taas uudet näyttelijät.

Mikä kirjoitettuna kuulostanee monimutkaiselta, on kerronnan maailmassa sujuvaa. Polveutuvilla metatasoilla ohjataan pohtimaan kiusaamisen ilmiötä myös Odellin yksilötasoa laajemmin. Juuri tähän Kiarostamikin tähtää: ei silmänkääntötemppuihin tai etäiseen älyllisyyteen, vaan elokuvakielen luontaisen pateettisuuden ja yksilökeskeisyyden riisumiseen.

Toisaalta hyppy tasolta toiselle antaa niistä “todemmalle” ylimääräisen uskottavuuden auran. Luokkajuhla on tässä kuin käänteinen Inception: sipulia kuoritaan väärään suuntaan, päällimmäisen kerroksen tuolla puolen on maailma, ei jokin arvoitus.

Kiusaamisesta riittää julkisuudessa puhetta ja sankaritarinoita, mutta Luokkajuhla tavoittaa sen kokemuksellisen ansan tarkasti. Uhri laitetaan sisäistämään eristys. Elokuva on vastaisku, ei niinkään Odellin kiusaajia, vaan eristämisen rakennetta ja helppoutta kohtaan.

Viimeisenä oivalluksena voi pitää vaikka tätä: Vain Odell näyttelee elokuvassa itseään. Jollain tasolla hän on yhä yksin.

DVD: Julkaisussa anamorfinen 1.85 : 1 -laajakuva ja Dolby Digital 5.1 -ääniraita.

Teksti: 2014 Aleksi Salonen