Slevin on mies, jota paha onni ei kaihda. Saman päivän aikana hän menettää asuntonsa, löytää tyttöystävänsä pettämästä häntä ja joutuu keskelle mafiasotaa. Kaikki tämä koska hän oli väärässä paikassa, väärään aikaan ja koska häntä luultiin vääräksi henkilöksi. Slevin (Josh Hartnett) joutuu tilanteesta toiseen tietämättä miksi, mutta toisaalta hän ei sitä pahemmin sure: hän on psykologisesti kyvytön ilmaisemaan minkäänlaista surua.

Slevinin tilannetta rauhoittelemaan tupsahtaa ystävällinen naapuri Lindsey (Lucy Liu), josta kehkeytyy luonnollisesti romanttinen sivujuoni elokuvaan. Suhde jää epäselväksi ja häilyväksi ja todellisuudessa oikeastaan kaikki henkilöiden väliset suhteet raapaisevat pintaa. Kaikki käsitellään samanlaisella hälläväliä asenteella, millä Slevin menee tilanteesta toiseen.

Vaikka Lucky Number Slevin (2006 Yhdysvallat) onkin mainio kaarti näyttelijöitä – merkityksettömän pienissäkin rooleissa nähdään sellaisia nimiä kuin Danny Aiello ja Robert Foster – on henkilöitä aivan liikaa. Oscar–voittajat Morgan Freeman (Million Dollar Baby) ja Ben Gingsley (Gandhi) ovat loistavia omissa gansterirooleissaan, mutta kulta hukkuu kokonaisuuteen.

Alun perin voisi kuvitella, elokuvan käsittelevän sattumaa ja/tai huonoa onnea, mutta elokuvan edetessä ja tarinan kehityttyä, pinnalle nousevat koston ja petoksen teemat. Gansteripomojen väliset suhteet ja yhteinen menneisyys nostetaan pinnalle ja paljastuu, ettei kaikki olekaan sattumaa, huonoa tuuria tai pelkästään onnen kauppaa.

Elokuvan suurimmat puutteet ja ongelmakuopat ovat jo käsikirjoitustasolla. Elokuvassa ei ole minkäänlaista jännitettä, joka pitäisi mielenkiinnon tapahtumia kohtaan. Tarinan kuljetusta ei varsinaisesti ole, vaan kaikki on tehty takautumilla. Tarinan seuraamisen kannalta ei ole kovinkaan mielenkiintoista, että vähän väliä katsojalle selitetään tapahtumat takautumilla. Kaikki tulee valmiiksi pureskeltuna, eikä ahaa – elämystä näy lähelläkään. Liikaa rautalangasta vääntämistä, koska olisihan se mukava että katsojakin tajuaa jotain itse.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä