Mitä voi sanoa Harry Dean Stantonista, joka kuoli syyskuussa 2017 kunnioitettavassa 91 vuoden iässä? Tuosta lukemattomien sivuosien totisesta, yksinäisestä cowboysta, jonka paahteisilta kasvoilta katsojille avautui vaitelias ja kartoittamaton erämaa. Että hän oli alansa pidetyimpiä monilahjakkuuksia, joka toi mystisellä, suorastaan elementaalisella olemuksellaan kaivattua painoarvoa riskiprojekteihin?

Kukapa voisi unohtaa autojen filosofisen takavarikoijan tieteiskomediassa Repo Man? Tai Molly Ringwaldin rassukka-isän romanttisessa nuorisokuvauksessa Pretty in Pink? Tai Twin Peaksin hyväsydämisen asuntovaunualueen omistajan, joka estää työtöntä vuokralaistaan myymästä vertaan ja syleilee hellästi kuolevaa pikkupoikaa?

Ensimmäisessä pääroolissaan sitten Wim Wendersin vuoden 1984 road movien Paris, Texas Stanton esittää Luckya, ateistista ketjupolttajaa ja toisen maailmansodan yhdeksänkymppistä veteraania, joka elää rutiineista Arizonan kitkerässä pölyssä. Lucky ei ole toiminnan ja tapahtumien elokuvaa, vaan eleginen henkilötutkielma vanhenemisesta mittarin raksuttaessa ja sielun jo kasvaessa jäkälää.

Käsikirjoittajat Logan Sparks ja Drago Sumonja räätälöivät Luckyn mittatilaustyönä Stantonille, ja esikoisohjaaja John Carroll Lynch tekee kulttinäyttelijälle oikeutta jokaisessa ruudussa. Roikkuva nahka ja maksaläiskät eivät välttämättä ole ulkoinen ilo silmälle, mutta Stantonin kohdalla rypyt kertovat ylpeästi eletyn elämän kolhuista ja kuivista tuulista. Kun huuliharppu soittaa ”Red River Valleya”, Lucky vaeltaa tyhjillä kaduilla kuin arokierijä vanhan liiton länkkärissä, murtuneena kuin betoniset jalkakäytävät.

Luckyn päivät täyttyvät joogasta ja kahvinjuonnista, ristisanoista ja tv-visailuista. Filtterittömiä savukkeita kuluu aski päivässä, päälle täysmaitoa muutoin tyhjästä jääkaapista. Lääkärin mukaan keuhkot ovat puhtaat, vaikka yskä yltyy kuolonkorinaksi. Sekä paikallisessa kahvilassa että baarissa tervaskantoinen toisinajattelija kuuluu rakastettuun vakiokalustoon. Välillä Lucky keskustelee punaisessa lankapuhelimessaan tuntemattomalle henkilölle, jota ei kenties ole edes olemassa.

Kun Lucky sitten eräänä aamuna pyörtyy selittämättömästi vilkkuvasta digitaalikellosta lumoutuneena, kokemus väristelee onnekkaan pessimistin pohtimaan elämänsä rajallisuutta. Vanhat muistot tulvivat takaisin, ja Luckyn antagonistiset tendenssit käyvät jyrkemmiksi ja aggressiivisemmiksi metafyysisten laskosten lomasta.

Lucky seuraa tiukasti The Heron jäljissä, ylenkatsotun helmen, jossa Marlboro-mies Sam Elliott tulkitsee unohdettua, eilispäivän syöpäsairasta lehmipoikaa. Mutta oli kyseessä sitten Elliott, Stanton tai Jerry Lewis Max Rosessa, elokuvat ikääntymisestä eivät väkeä lippukassoille houkuttele. Toivottavasti Lucky todistaa toisin. Harry Dean Stanton ansaitsee parempaa.

Laskettuaan perustuksensa – vanheneminen ei ole nössöjä varten – verkkainen elokuva ei niiltä myöskään liikahda. Lucky kastelee kaktustaan alushousuissaan ja stetsonissaan. Baarissa mies jakaa tarinoita entisen merijalkaväen sotilaan (Tom Skerritt) kanssa, vaikka itse vietti palveluksensa kokkina perunoita kuorien.

Ihmiset tulevat ja menevät, kuten Ron Livingston sympaattisena henkivakuutusmyyjänä, jota Lucky syyttää seniorikansalaisten pelon ja epävarmuuden hyödyntämisestä; itse David Lynch harvinaisessa vierailuroolissa karannutta lemmikkikilpikonnaansa hykerryttävästi surevana juomakaverina; sekä Ed Begley Jr. pillereitä ja valheellista toivoa jakavana lääkärinä.

Mitään suurta ei tapahdu, mutta Lynch kohdentaakin katseensa Stantonin hiekkapuhallettujen kasvojen paatokseen ja kätkettyihin katumuksen tunteisiin. Kun kamera lähestyy veteraaninäyttelijän kasvoja tämän laulaessa ”Volver, Volveria” meksikolaisen pojan kymmenvuotissynttäreillä, vaikutus on yhtä koskettava ja voimakas kuin äänetön ukkonen.

Tarinoita pikkukaupungin tai naapuruston eksentrisistä eläjistä, jotka roikkuvat baareissa ja kuppiloissa keskustelemassa, löytyy runsaasti. Ani harva omaa kuitenkaan Luckyn eleganttia muotoa, vaistoa siitä, milloin pidättäytyä taustalla ja kuunnella, milloin taas antaa kameran kertoa tarinaa, ja milloin katkaista ajatus ja jatkaa seuraavaan.

Lucky on viime vuosien salaviisain elokuva, samassa amerikkalaisuuden marginaalissa kuin Muukalaisten paratiisi ja Trees Lounge, mutta omalla rytmillään ja värillään, emotionaalisella lämmöllään sekä motiiveillaan salata ja paljastaa. Ei vouhotusta, ei prameilua – vain ikänestori Harry Dean potkimassa omaa kuolevaisuuttaan pitkin katua kuin tielle osunutta tölkkiä. Lucky ei ehkä usko Jumalaan, mutta ainoastaan hölmö ei usko Harry Dean Stantoniin.

Teksti: 2018 Samu Oksanen