Näitähän on nähty. Amerikkalaisen indie-elokuvan sielu ja ydin on tällä hetkellä pienet yhteisöt, joissa jokainen henkilö etsii omaa eksistentialistista päämääräänsä. Viime vuosien indietarjonnasta voisi poimia elokuvat I Heart Huckabees, Thumbsucker ja Garden State joista jokainen käsittelee samankaltaisia teemoja. Little Miss Sunshine (2006 Yhdysvallat) ei valitettavasti tuo joukkoon kovin omalaatuista lisäänsä.

Little Miss Sunshinen keskiössä on kuusi henkinen perhe, joka lähtee viemään tytärtään kauneuskilpailuun. Jälleen kerran kyseessä ei ole päämäärä, vaan se matka. Kuusi toinen toistaan oudompaa persoonaa ahdetaan samaan Volkswageniin muutamaksi päiväksi ja tulos on sen mukaista. Mutkista ja sattumuksista huolimatta perhe ei aio luovuttaa, vaan jatkaa sitkeästi eteenpäin kohti Kaliforniaa.

Elokuvan sielu on hahmojen räväkät erot ja muutamat näyttelijäsuoritukset. On hienoa nähdä kuinka Steve Carellin (40v. ja neitsyt, Bruce taivaanlahja) skaala sen kuin laajenee, mutta on samalla surullista todeta että 10–vuotias Abigail Breslin (Keane) on luontevampi näyttelijä kuin Greg Kinnear (Elämä on ihanaa, Nurse Betty). Kaartia täydentää vielä perheen äitinä loistava Toni Colette (Kuudes aisti, Tunnit), heroiinia nuuskaava isoisä Alan Arkin ja Nietcheä ihannoiva, vaitiolovalan ottanut teini Paul Dano.

Näyttelijäsuoritusten ohella elokuvaa pitää elossa sen musiikki. Valinnat ovat välillä osuvia kontrasteja kohtauksille ja välillä taas toimivia tunnelman kohottajia. Koko elokuvan ajan musiikissa on matkan tuntua, hieman samanlaista mitä Sidewaysin jazzahtava musiikkiraita tarjosi, mutta enemmän varioiden ja suuremmilla kontrasteilla. Alternative bändi Devocthkan sekoitus eri instrumentteja ja musiikkityylejä folkista mariachiin sitoo kohtaukset toisiinsa todella hyvin.

Elokuvan teema viimeistelee paketin: Oman identiteetin löytäminen ja uskallus olla erilainen ovat hienoja viestejä, vaikka lopullisesta katarsiksesta elokuvassa ei ole tietoakaan. Päällimmäiseksi tunnetilaksi jää siksi vain semi-viihtyminen. Elokuvasta löytyy kyllä erittäin paljon hyvää ja viihdyttävyys on kaiken a ja o, mutta silti koko hommasta ei paljoa jäänyt käteen.

teksti: © 2006 Otto Kylmälä