Life (1999 USA) olisi voinut olla yksi joukossa monien muiden Eddie Muprhy -elokuvien. Mutta, tällä kertaa onneksemme taustalla häärii hyvä ohjaaja Ted Demme, vankka käsikirjoitus ja vähän hilseen ylitse lentävää huumoria. Lopputuloksena on harvinaisen tasapainoinen ja loppuun asti mielenkiintonsa pitävä draamaa ja komediaa yhdistelevä veijari-elokuva. Eddie Murphy (Beverly Hills kytät) ja Martin Lawrence (Hamekyttä) eivät loista, mutta eivät myöskään pilaa projektia turhalla huutamisella ja hampaiden esittelemisellä.

Life alkaa vuodesta 1931 kuuman jazz-musiikin soidessa New Yorkin boom boom-ravintoloissa. Sanavalmis huijari (Eddie Murphy) hoitelee arvaamattomia asiakkaita ja varastaa lompakoita velkojaan varten. Paikallinen jehu saa hänet kiinni ja pyytää rahojaan takaisin, mutta tälläkään kertaa ei valuuttaa löydy. Samaan tilanteeseen on joutunut myös Martin Lawrencen esittämä hyväuskoinen työläinen, kun häntä luullaan Murphyn esittämän miekkosen kaveriksi. Miehet joutuvat keikalle, jotta saavat maksettua takaisin, mutta joutuvat mustavastaisesssa pikkukaupungissa pidätetyiksi murhasta. Tuomari lyö nuijallaan miehille elinkautiset.

Elokuva seuraa aluksi vihoissaan olevia, mutta ajallaan tosiystäviksi kasvavia kaveruksia. Vankila aikaan mahtuu useita kivoja ja symbaattisia tapahtumia. Muistettavan upeassa kohtauksessa vain hampaansa omistavat vangit kuuntelevat Murphyn kertomaa unelmaa jazzravintolasta, jossa jokaiselle vangille on varattu oma toimenkuva. Lifen kantava voima on ystävyksien välien seuraaminen läheltä, jolloin katsoja kiintyy helposti heihin. Pitkällä ajanjaksolla elokuva muistuttaa Rita Hayworth – avain pakoon.

Se kumpi vie voiton päähenkilöistä ei ole ratkaisevaa. Itse pidin Eddietä parempana. Miehellä tuntuu olevan hiukan suurempi repertoaari. Lawrence on kangistunut maneereihinsa, ainakin enemmän mitä Murphy. Käsikirjoitus tarjoaa ja estää miehiä monessa mielessä, ei anneta mahdollisuuksia aukoa päätä turhaan ja hahmot puristavat näyttelijöistä uusia piirteitä. Näyttelijöiden kohtuulliset suoritukset ja onnistunut kokonaisuus vetosivat minuun. Vaikka juonta onkin pitkitetty lopun vanhainkoti sessiolla ei se pilaa “makua suussa”.

teksti: © 2001 Raimo Miettinen