Kaurismäen Mikan L. A. Without a Map (1998 Suomi, Ranska, Iso-Britania) on häkellyttävän hieno kuvaus Amerikan “leffamekasta”, Hollywoodista ja sen valheellisesta ulkokuoresta. Oma ura on tärkeämpi mitä ihmissuhteet, ystävät, lapset tai oma aviopuoliso. Keinoja selviytyä uralla ylöspäin on yhtä monta mitä niiden käyttäjiä.

Hollywoodin pinnallisuudesta ja sen julmasta elämästä on tehty elokuvia useita, mutta tällä kertaa asian ottaa suurennuslasin alle ulkopuolinen, henkilö, joka näkee pinnan alle ja huomaa sen kuinka kylmäksi asiat ovat menneet siellä. L. A. Without a Map kertoo tilanteen komedia-pohjalta, mutta se pystyy silti olemaan uskomattoman tehokas ja vaikuttava. Todellinen.

Päähenkilö Richard (David Tennant) on hautausurakoitsija skotlantilaisella hautausmaalla. Mies elelee isältä perimän työpaikan pienellä palkalla ja vaimona hänellä on hienostelija. Richard tietää, että ei ole halunnut elämältään tällaista, joten ei ole ihmekään, kun hautausmaalle saapuu kerran Barbara (Vinessa Shaw) “Enkelten Kaupungista”, jonka perään Richard sitten lähteen Los Angelesiin.

Maanläheinen, eurooppalainen, verkkainen elämä kohtaa kiihkeän, ahnean ja välinpitämättömän kaupungin. Richardin rakkaus Barbaraa kohtaa saa kestää monenlaisia kolhuja, joita Hollywood tarjoaa. 2/3 eurooppalainen ja kolmannes amerikkalainen kertoo nyt jo käytetystä näkökulmasta uudella tavalla sen millaiset markkinat pyörittävät elokuvabisnestä sen suurimmassa “moottorissa”. Punaisena lankana olkoon sitten panot jokaisen esimiehen kanssa ennen sopimuksen tekoa tai silikonit, jokaisessa rinnassa ja huulessa, että uralla edetään sinne mahdollisimman ylös. Mitä siellä ylhäällä sitten onkaan? Johnny Depp tai jotain muuta.

Depp on pienessä sivuosassa Dead Man -elokuvan julisteessa, jonka kanssa Richard sitten juttelee. Kuten Depp, elokuvassa esiintyy monia muita kuuluisia leffa-staroja omina itsenää aina Leningrad Cowboysin näköiseen klubiyhtyeeseen. Laihaksi hahmoksi jää ainoastaan Vinessa Shawin esittämä Barbara. Voi olla myös niin, että naiselta loppuivat taidot, sillä välillä tilanne näyttää aivan tv-sarjatasolta. Vaikka leffan hahmot ovatkin ikävän stereotyyppejä on tarinan juoni ja kerronta on niin voimakasta ja onnistunutta, ettei pieni änkytys haittaa.

teksti: © 2000 Raimo Miettinen