Thomas Vinterberg aloitti vallankumouksen vuonna 1995 vannomalla siveysvalan. Kaupallisuuden illuusiota vastaan kapinoidakseen nuori tanskalaisohjaaja laati tuolloin misantroopin maanmiehensä Lars von Trierin kanssa Dogma 95:nä tunnetun elokuvataiteen postmodernin periaatejulistuksen, jonka minimalismia ja puhtautta palvelevaa, puoliksi ironistakin kalusto- ja tuotantosäännöstöä allekirjoittajat sitoutuivat teoksissaan noudattamaan. Yksin Juhlien mainitseminen kirvoittaa kansainväliseltä yleisöltä seisoma-aplodit porvariston sukurutsaisen pahoinvoinnin rosoisesta, rigoristisen riisutusta käsittelytavasta.

Vaikka vuodet ovat vähitellen valtavirtaistaneet ja kypsyttäneet Vinterbergin revittyjen farkkujen ankaraa amatöörivastarintaa massoissa resonoivaksi, paikoin jopa romanttiseksi (Kaukana maailman menosta) sekä hyväntuuliseksi (Kommuuni) draamaksi, temaattinen tutkimuskohde elokuvissa säilyy samana: poikkeusolojen koettelema sympaattinen pienyhteisö. Salaisuudet paljastuvat ja vääryydet huutavat hyvitystä, kun juoruavien kyläläisten (Jahti) tai panettelevien kämppisten nurkkakuntaisen roolipelin kulissit kaatuvat, ja sivistyksen hauras munankuori särkyy.

Kursk kääntää Vinterbergin kurssin kohti klassisten sotadraamojen ulappaa, sukellusvene-elokuvista esikuvanaan ennemmin K-19: The Widowmaker kuin Das Bootin klaustrofobisessa painekattilassa puristunut timantti. Käsittämättömyydessään kylmäävä kuvaus romutetun armeijakulttuurin, poliittisen laskelmoinnin ja valheellisen nationalistisen ylpeyden aiheuttamasta kansallisesta katastrofista kouraisee kuivassa ja lämpimässä istuvaa katsojaa, vaikka visuaalisuus vaikuttaisi vievän voiton itse inhimillisestä tragediasta.

Elokuu 2000. Vladimir Putinin vihamielisen valtakoneiston varhaispäivinä ydinsukellusvene K-141 Kurskin miehistö perheineen saattelee suuren sotaharjoituksen edellä yhden matruusitovereistaan avioliiton kosteaan satamaan Kauriinmetsästäjän kohottavissa työläistunnelmissa. Juhlahetki on tyypillisen toiveikas – täynnä vastavuoroista veljeyttä, tanssia sekä alkoholipitoisia puheita. Harmaista pilvistä ja rahapulasta huolimatta välittyy vahva tunne rakastavista ystävistä, lujista perhesiteistä, mutta myös Venäjän laivaston kunniakkaista perinteistä.

Pian arjen sankarien romanttinen riemu jo rapisee riuduttavaksi selviytymistaisteluksi niukoista resursseista, kun torpedo-osastojen räjähdys pamauttaa uppoamattomana pidetyn Titanicin Barentsinmeren pohjaan. 118-jäsenisestä joukosta 23 sinnittelee kapteeniluutnantti Mikhailin (Matthias Schoenaerts) johdolla hengissä aluksen sisuksissa. Happi hupenee, lämpötila laskee ja vettä tulvii vähitellen sisään periksiantamattoman Mikhailin ponnistellessa aikaa vastaan pitääkseen poikien päät kasassa.

Kurskin kriisistä kehkeytyy byrokraattinen painajainen, koska kukaan erehtymättömän Putinin arrogantissa ja itsevarmassa hallinnossa ei halua välittää ikäviä uutisia ylöspäin komentoketjussa. Colin Firthin päättäväinen brittikommodori tarjoaa vastapuolelle kansainvälistä apua Ranskan ja Norjan rinnalla, mutta pelastusköyteen ei tohdita tarttua, vaikka oma syvänmeren sukelluskapasiteetti on kuihtunut muiden neuvostolaitteistojen kanssa Gorbatšovin karsittua drastisesti sotilasmenoja.

Niin amiraaleja kuin kenraaleitakin huolettaa, aivan aiheellisesti, että entiset kylmän sodan viholliset hyödyntäisivät Venäjän haavoittuvuutta vakoilutarkoituksessa. Ydinsalaisuudet saattaisivat vuotaa länteen, Äiti-Venäjä menettää kasvonsa.

Kun kyseessä on kunnianosoitus aviomiehille, isille, pojille ja veljille, jotka eivät vanhan kaartin sydämettömän jukuripäisyyden vuoksi koskaan palanneet kotiin, on vaarana tulla valaneeksi museaalinen marttyyrimonumentti hiljaa hukkuneista. Vedenalaisen jännitysnäytelmän keskellä Kursk kuitenkin muistaa myös mantereelle jääneitä. Raivostuneiden naisten rintamassa Mikhailin raskaana oleva vaimo Tanya (Léa Seydoux) uhmaa kulttuurisia normeja vallanpitäjien kyseenalaistamattomuudesta painostaessaan epäpäteviä patuja toimintaan.

On kaiketi taitavan elokuvantekijän merkki, että Vinterberg ensin saa lähihistorian tapahtumat tiedostavan katsojankin odottamaan onnellista loppua, sitten taas kellon konkreettisesti tikittäessä turhautumaan maailmanpoliittiseen neuvonpidon kyräilevään jahkailuun. Kerta. Toisensa. Jälkeen.

Muutamat omituisuudet voivat tosin haitata ahdistavaa nautintoa. Kaikki henkilöt esimerkiksi kommunikoivat englanniksi, mutta sekään ei vielä selitä, miksi tähtinäyttelijöiden kansallisuuskirjo ei kaunopuheista Firthiä lukuun ottamatta kohtaa hahmojen roolituksissa.

Oscar-palkitun Anthony Dod Mantlen kaunis kuvaus ja Valdís Óskarsdóttirin dynaaminen leikkaus saavat Robert Rodatin staattisesta käsikirjoituksesta irti intensiivisiä tehoja, vaikka kuvasuhdekikkailu kapeasta Akatemia-standardista CinemaScope-laajakangasformaattiin näkökulman vaihtuessa maakravuista sillisisseihin kääntyykin itseään vastaan. Pakkautuisiko pakkokauhu vuotavaan ja vähäväkiseen säilykepurkkiin sittenkin paremmin kasvavan sijaan kutistuvassa kuva-alassa?

Kurskin kohtalo ei kiehdo ainoastaan kuristavilla katastrofidraaman aineksillaan, vaan myös dokumentaarisena kurkistusaukkona Venäjän siirtymäkauden sameisiin vesiin. Puutteelliset pelastus- ja peittely-yritykset, ristiriitaiset salaliittoteoriat sekä syntipukin hapuilu palauttivat glasnostin myllertämän hallinnon ja merivoimat neuvostomenneisyyteen. Harhaisissa kuvitelmissaan hymyilevät johtajat ripustautuivat ex-supervaltastatukseen, mutta laiminlyönneillään pettivätkin koko kansakunnan.

Teksti: 2018 Samu Oksanen