Ensin vampyyreita parveili kaikkialla valtavirtaviihteen kauhukuvastossa: Anne Ricen kirjoittamista Vampyyrikronikoista Joss Whedonin luomaan Buffy, vampyyrintappajaan, Underworld-elokuvista HBO:n True Bloodiin sekä The CW-kanavan Vampyyripäiväkirjoihin. Sen jälkeen The Walking Dead virvoitti elävät kuolleet toden teolla verryttelemään jäseniään ja vaeltamaan zombihorteesta. Näkymättömät miehet eivät enää aikoihin olleet häävejä ennen viimevuotista The Invisible Mania. Seuraavaksi hirviökatveesta voisivatkin vapautua ulvomaan täysikuuta ihmissudet.

Freddy Lupiniin (Ilai Swindells/Antti Lang) kohdistuu murrosiän kynnyksellä suuria odotuksia, sillä nuoren perillisen suonissa virtaa vahvana ihmissusien arvokas, aristokraattinen veri. Kun lämmin ja kunnioitettu auktoriteetti, ritarillisen rohkea laumanjohtaja Flasheart (Jai Courtney/Sasu Moilanen) putoaa jyrkänteeltä kaiketi kuolemaansa, teinipoika menettää rakkaan isän lisäksi perheen pyhän perintösormuksen.

Myllerrysten tiimellyksessä ilkeä, sotaa lietsova setä Hotspur (Rupert Degas/Carl-Kristian Rundman) kaappaa komentovallan klaanissa, kunnes Freddy on oikeutettu ottamaan paikkansa alfauroksena. Matkaan kuitenkin ilmaantuu yksi pieni, pinkki ja pörröinen mutta.

Jokin menee vikaan 13-vuotissyntymäpäivän yöllisessä siirtymäriitissä, ja juuristaan innostuneen ylpeästä Freddystä kuoriutuukin muodonmuutoksen hetkenä hurjan ihmissuden sijaan söpö puudeli, jolla on Rod Stewartin pystytukka ja surullisen koiran katse. Epäuskoiset ja järkyttyneet heimolaiset uhkaavat karkottaa vihattua ja halveksittua vihollisleiriä edustavan hauvan luotaan, ellei lällyn feminiiniseksi kiusoiteltu häpeätahra pysty vuorokaudessa palauttamaan kadonnutta sukukalleutta sekä todistamaan olevansa, aivan oikein, sataprosenttisen pelottava susihukka.

Freddyn on ylitettävä lajien väliset ennakkoluulot ja ansaittava sankarin kannuksensa kaupungin vaarallisilla kaduilla väistellen rankkureita, trimmaajia, hullua tieteilijää ja vielä sekopäisempää jäätelönmyyjää. Onneksi apuun suostuu neuvokas kulkukoira Batty (Samara Weaving/Anna-Maija Tuokko).

Jayne Lyonsin samannimiseen romaaniin (2009) perustuva keskibudjetin australialainen lastenanimaatio Kuka pelkää puudelia ei keksi mitään uutta ja ihmeellistä, vaikka myytin keikauttava konsepti kätkeekin koomista potentiaalia. Tällä kertaa ihmissudet eivät vaani, raatele ja surmaa varoituksista piittaamattomia kyläläisiä metsässä tai nummilla, vaan aina tilaisuuden tullen rientävät pelastamaan vauvoja kielekkeiltä ja väkeä palavista taloista. "Paras susi ei ole se, jolla on terävimmät kynnet tai pisimmät hampaat vaan suurin sydän."

Kauhuelokuvissa usein sivuosaan sijoitetut hirviöt ovat lähtökohtaisesti jotakin sekä yksilöstä pois ajettavaa että yhteisöstä talikoin, soihduin ja hiilihangoin häädettävää. Monesti magneettinen vieras varjoista varastaa poissaolevanakin huomion aavemaisella hengellään siinä määrin, ettei malttamaton katsoja kykene kuin tarkkailemaan, missä ja milloin paha taas hyökkää näyttämölle. Sitten studiot sortuvat taalan kuvat silmissä helmasyntiin ja jatko-osissa nostavat hirviön keskiöön.

Disneyn animaatioklassikot tarkoitettiin käytännössä moraliteeteiksi, joiden ikimuistoiset konnat tarjoavat nuoremmalle yleisölle edelleen ensimmäisen kosketuksen ahneuden ja mustasukkaisuuden kaltaisiin sosiaalisiin paheisiin. Kun taas kansantarujen ja muinaiseeposten yliluonnollisia olentoja paketoidaan lapsille ja nuorille, ikärajat väkisinkin vesittävät mielikuvituksellisten antagonistien ajatonta lumovoimaa.

Itseys saattaa hyvinkin olla silkkaa harhaa, ja pääkopassamme kommunikoivat keskenään useat eri tietoisuudet. Silti kauhistuttaa ajatella, että alitajunta piilottelisi tiedostavalta minältä pimeän puolen tuhoisaa persoonaa, toivon ja edistyksen irrationaalista antiteesiä, jota ei voi ymmärtää, älyllistää tai kontrolloida.

Kuka pelkää puudelia ei käsittele lykantropiaa psykiatrisena sairautena tai kirouksena, jossa pidäkkeettömän eläimen vietit ja vaistot pakottavat käymään lähimmäisten kimppuun, vaan kuvastona, jonka kautta kertoa suloinen mutta kliseinen kasvutarina hyväksyntää hakevasta murkusta. Nyt ei taistella tippaakaan verissäpäin. Kornit opetukset oman itsensä arvostamisesta sellaisenaan sekä erilaisuuden lempeästä ja ystävällisestä sisällyttämisestä yhteiskuntaan kuuluvat asiaan.

Aiheensa puolesta animaatio sopisi kaiverrettujen naurislyhtyjen lepatukseen kekrinä, vaikkei todellisuudessa voisi olla kauempana genren vuoden 1981 mestariteoksista Ulvonta ja Ihmissusi Lontoossa. Laika-studion tuotantona elokuvaan olisi kenties löytynyt tasapainossa niin syvyyttä, särmää, fantasiaa, kauhua kuin komediaa.

Ei liene ylitulkintaa nähdä Freddyn tulevan kaapista ulos saranat suussa ja karmit kaulassa. Metafora on avoimesti halukkaiden poimittavissa, kuitenkin sen verran taustalla, ettei kukaan saata rehellisesti suuttua.

Ehkä sittenkin osuvampi Suomen ensi-ilta vaikuttaa sattumalta vahvistavan elokuvan teemojen ilmeistä LGBTQ+-pohjavirettä. 17. toukokuuta vietettiin kansainvälistä homo-, bi- ja transfobian vastaista päivää, ja unelmaviikonloppuna koko laulava Eurooppa kerääntyy hassuissa hatuissa, glitterissä ja hapsuissa heiluttamaan lippuja ja väreilemään yhdessä Rotterdamin tunnelmaltaan huumaavaan ja positiivisen campiin viisukuplaan. Pandemia todennäköisesti peruuttaa toistamiseen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perinteiset Pride-kulkueet.

Jotta animoidun maailman puutteita voi katsoa läpi sormien, pitää tarinan imaista mukaansa. Päätellen pottahuumorista, jota väännetään viiden minuutin välein pökäleistä, suolikaasuista, pienestä rakosta sekä karvahanurin nuuhkimisesta, Kuka pelkää puudelia huvittaa yksinomaan psykoseksuaalisessa kehityksessään anaalivaiheeseen fiksoituneita. Juoni puolestaan on lukuisine sivupolkuineen samaiselle lyhytjänteiselle lapsiyleisölle mutkikasta seurattavaa kuin entisen jäniksen juoksu.

Tai sitten en vain anna tarkkaavaisille kakkaraketeille tarpeeksi kunniaa. Väsymykseen asti viittauksia toisiin teoksiin vyöryttävä käsikirjoitusviisikko selvästi luottaa lasten ylivertaiseen elokuvatietämykseen ohjaaja Alexs Stadermannin CGI-painotteisen soseen nielemisessä.

Runkona hyödynnetään Leijonakuninkaasta tuttua Hamlet-asetelmaa. Slapstick-vitseihin ja vauhdilla kirkkaissa väreissä etenevään screwball-kohellukseen on otettu mallia amerikkalaisen DreamWorks-yhtiön suosituista sekä teknisesti tyypillisen tasokkaista Madagascar-elokuvista. Illuminationilta lainataan Lemmikkien salaisen elämän hittielementtejä.

Lopulta on toissijaista, mitä valkokankailla pyörii, kun perheet suuntaavat suoratoistopalveluiden äärestä vaihteeksi viettämään yhteistä aikaa elokuvateattereihin. Ghiblin ja Pixarin puristuksessa tuntemattomampien käsityöpajojen on joka tapauksessa jatkuvasti pärjättävä paremmin rajallisilla resursseilla. Tämä onnistuu ainoastaan kehittämällä kiinnostavia tarinoita, jotka kantavat sukupolvien välillä.

Teksti: 2021 Samu Oksanen