16. – 28. lokakuuta vuonna 1962 olivat pelottavat 13 päivää koko maailmalle. Maailma seurasi kauhulla tilannetta, joka syntyi, kun amerikkalaiset huomasivat, että neuvostoliittolaiset olivat kuljettaneet Kuubaan 40 ohjusta. Aikaisemmin he olivat luvanneet, ettei Kuubaan tulla kuljettamaan minkäänlaisia aseita, mutta nyt tämä lupaus oli syöty.

Samaan aikaan useat neuvostoalukset olivat jo kuljettamassa lisää materiaalia Castrolle. Amerikkalaisten tilanne oli selvä, heidän oli saatava ohjukset pois Kuubasta, jossa ne uhkasivat 80 miljoonan amerikkalaisen henkeä. Kysymys olikin siitä miten tilanteessa toimitaan: tuhotaanko ohjukset pommittamalla, vai neuvottelevatko he itsensä ulos tilanteesta. USA:n armeija painosti J.F. Kennedyä toimimaan heti ja säälimättömästi, kun taas Kennedy ei halunnut vastuulleen ydinsotaa, joka olisi tilanteesta saattanut syntyä. He päätyivät asettamaan Kuuban saartoon, jolloin yksikään neuvostoalus ei pääsisi pahentamaan tilannetta sillä aikaa, kun Kennedy neuvottelisi tiensä ulos katastrofista. Koko maailma pidätti hengistystään. Kumman hermo pettäisi ensin?

Ohjaaja Roger Donaldson ottaa maalitauluikseen muutaman konfliktin avainhenkilön (tosin vain amerikkalaisia avainhenkilöitä). Luonnollisesti presidentti Kennedy (Bruce Greenwood) näyttelee elokuvan tärkeimmän roolin, mutta lähes yhtä tärkeinä esiintyvät hänen veljensä Bobby Kennedy (Steven Culp) ja presidentin erikoisavustaja Kenny O´Donnell (Kevin Costner).

Tässä vaiheessa onkin tärkeä huomata, että Kolmetoista päivää ei ole erityisen totuudenmukainen kuvaus Kuuban ohjuskriisistä, vaikka käsikirjoittaja David Self väittääkin tutustuneensa äärimmäisen tarkasti kaikkiin saatavilla oleviin dokumentteihin. Keskustelut ja osa henkilöhahmoistakin ovat täysin kuvitteellisia.

Elokuvantekijät ovat ottaneet tiettyjä vapauksia käsikirjoituksen suhteen, mutta raamit ovat kyllä kohdallaan. Uutta meille kaikille on oletetut sisäpiirikeskustelut, joissa väsyneet ja hikoilevat miehet yrittävät selvittää solmussa olevaa tilannetta juomalla naurettavia määriä kahvia ja esittämällä monimutkaisia teorioita, jotka selventävät vain sen, että näillä miehillä on enemmän valtaa kuin todellisia mahdollisuuksia ratkaista tilannetta.

Kolme päänäyttelijää tekevät kaikki uskottavaa työtä, erityisesti Greenwood-Culp-kaksikko. Nämä kaksi välittävät todellisia tunnelmia, myös ulkonäkönsä välityksellä, sillä molemmat heistä muistuttavat esikuviaan hyvin vahvasti. Molemmat näyttelijät omivat hahmonsa heti elokuvan alkumetreillä. Pian heitä ei enää ajattele työskentelevinä näyttelijöinä vaan todellisina historiallisina hahmoina.

Costner on ottanut naamalleen sen tutun perusilmeensä, joka säilyy alusta loppuun. Tällä kertaa tuo ilmeettömyys sopii kuvaan ihan mukavasti. Roolit eivät anna mahdollisuuksia suurille revityksille, eikä ole tarkoituskaan. Elokuva toimii niin hyvin juuri siitä syystä, että se pysyttelee realismissa.

Kolmetoista päivää on elokuva, joka pitää ottaa vakavasti, mutta siihen ei saa luottaa. Se ei todellakaan ole dokumentti, joka kertoo miten asiat itse asiassa menivät, vaan enemmänkin kertoo jännittävän tarinan, joka palauttaa monet tunteet ja muistot mieleen hieman iäkkäämmille katsojille. Se ei sorru tavanomaisiin trilleri-juonenkäänteisiin vaan toimittaa tarinan perille luottaen sen omaan raskaaseen materiaaliin, täten luoden poikkeuksellisen todentuntuisen tunnelman.

Meidän, joita maailma sai vielä luvan odottaa, on lupa käyttää mielikuvitusta ja lähteä mukaan tälle matkalle, joka välittää hyvinkin realistisen oloisia tunnelmia ja antaa osviittaa sille, miltä ihmisistä tuntui tuona aikana. Tosin tilanne saattoi olla hieman pelottavampi amerikkalaisille kuin meille suomalaisille. He saivat elää 13 päivää siinä pelossa, että hetkellä millä hyvänsä suuri osa Amerikkaa saattoi muistuttaa enemmänkin autiomaata kuin heidän kotimaatansa. Tämä ei ole edes liioittelua: jos neuvostoliittolaiset olisivat päättäneet laukaista ohjukset, amerikkalaisilla olisi ollut n. viisi minuuttia aikaa varautua tuhoon. Siinä ajassa ei 80 miljoonaa ihmistä evakuoida. Tuskin edes yhtä.

teksti: © 2001 Antti Honkala