Kukin korjaa särkyneen sydämen tyylillään, sanoi sureva kirurgi, kun kerran kahviautomaattia etsiessään nahka-asuisen BDSM-dominan neonvalaistuun tyrmään eksyi ja kuristusotteessa hallusinatorisen yhteyden hukkuneeseen vaimoonsa sekä syvälle haudattuihin haluihinsa tavoitti. Mahdollisesti näin meni kotimaisen nykyelokuvan outolinnun, kapean katsojakunnan tinkimättömän taideohjaaja J-P Valkeapään (Muukalainen, He ovat paenneet) kolmannen pitkän fiktioelokuvan, Juhan (Pekka Strang) ja Monan (Krista Kosonen) synkänsuloisen mutta merkillisen humoristisen rakkaustarinan Koirat eivät käytä housuja myyntipuhe rohkean idean rahoittamiseksi.

Populaarikulttuurin puritaanisessa Hollywood-valtavirrassa sadomasokistinen alakulttuuri ei kuitenkaan purskahtele moisen ymmärtävään, huutoitkusta ja -naurusta sujuvasti kiusalliseksi kiemurteluksi solahtavaan sävyyn. Flirttaillessaan mukarankan "narkkaa sitä raippaa"-mainoskuvaston kiillotettujen ratsupiiska- ja kahlekokoelmien kanssa Fifty Shades of Grey-trilogian tapaiset pikkutuhmat pintafantasiat vain rekonstruoivat epätervettä, riistävää, turmelevaa, tuhoon tuomittua valtadynamiikkaa. C.S.I.-sarjoissa klubikellarit kelpaavat puolestaan kinkyn seksin helvetinloukkoina raakojen rikosten eroottisiksi näyttämöiksi.

Markkinoinnin ja premissin perusteella Valkeapäältä voisi niin ikään odottaa sensaatiohakuisuutta seksinegatiivisilla stereotypioilla, vaan eipäs sittenkään. Koirat eivät käytä housuja jekuttaa asennoitumiseltaan luultavasti lähinnä Lady Gagan ja Rihannan fetissisanoitusten varassa, vuoden vetävimmän tittelin sekä ammattimaisen alistajan lateksiseen kokovartalokortsuun puristautuneen Kososen houkuttelemana teatteriin saapuvan katsojan yöpuolen yllätykselliselle matkalle hauraiden, haavoittuvaisten, selviytymismekanismeiltaan heppoisten ihmisten emotionaaliseen itseymmärrykseen, menetetyn elämänhalun löytämiseksi uudelleen vaarallisista kuoleman rituaaleista.

Päähenkilö Juhan porvarillinen järvenrantaidylli romahtaa, kun vaimo (Ester Geislerová) takertuu uintireissulla kalaverkkoon ja menehtyy. Vettä kakova kardiologi jää kasvattamaan yksin Elli-tytärtään (Ilona Huhta). Traaginen tapaus tekee yksinäisestä leskestä ja yksinhuoltajaisästä surun syövyttämän unissa-ajelehtijan, menneen miehen, joka ympäristöstä irrallaan, ahdistuneena ja tuskissaan lipuu rutiinilla läpi harmaan koti- ja sairaala-arjen.

Kymmenen vuotta kuluu, eikä kipu katoa. Työkaverien vitsit menevät ohi; kuilu kapinoivaan teiniin kasvaa post-it-lappujen lisääntyessä; masturbointi sekä musiikinopettaja Sadun (Oona Airola) sijaisdeittailu luistavat vaimovainaan parfyymilla.

Usein ihminen muistaa ainoastaan sen, minkä aistii: kosketukset, näyt, tuoksut ja äänet. Kun käänteispsykologia ei 16-vuotiaaseen synttärisankariin pure, Juha kuskaa Ellin tatuointistudioon ottamaan kielilävistystä. Vahinkovisiitti samaisen synninpesän takahuoneeseen avaa biologiseen goreen avosydänleikkauksissa tottuneen tohtorin tekosiveät silmät tukehduttamissessioiden toimintaterapeuttiselle potentiaalille. Hapen hiljalleen hiipuessa Juha vaipuu painottomana vitaalin vaimonsa viimeisiin sinisiin hetkiin hyvittämään aiempaa epäonnistumistaan.

Kun Juha ja Mona kohtaavat, törmäävät kaksi vastakkaista maailmaa myös visuaalisella tasolla. Kuvaaja Pietari Peltolan taidokkaan tarkoituksenmukainen musiikkivideomaisuus yhden linssin ja kamera-aukon huolella sommitelluissa laajakuvakompositioissa kuljettaa luopumisen pelossa Monan kykyihin koukuttuvaa, ilmatiiviitä tapaamisia henkensä kustannuksella pidentävää Juhaa pakkomielteen pahenevassa pyörteessä realismin murretun väripaletin masentavasta sumusta graafisen kehokauhun saturoidulle kehälle kuin punavihreällä partaveitsellä leikaten.

Juhan pidätelty epätoivo, jota Strang sanomattoman hartaasti harteillaan ja kasvoillaan kantaa, sekä koskettaa että häiritsee henkistä läheisyyttä asiakassuhteissaan tiukasti karttavaa Monaa. Tilanteen päällä kaikkia kuviteltavia kipupisteitä paineleva Kosonen kuorii salamyhkäisen henkilöhahmonsa kerroksia juuri riittävästi oman sisäisen konfliktin konkreettisiksi tarpeiksi.

Kukaan ei epäile Miamin (2017) magneettisen showtanssijan kimaltavista enkelisiivistä arvoituksellisen valtiattaren kumiin ja piikkikorkoihin pujahtavan Kososen tai jo Tom of Finlandin (2017) ylpeänä homoikonina nahkaloimiin tuntumaa ottaneen Strangin näyttelijänlahjoja, tämän nähtyään niitä koomisiakaan. Elokuvan herkkään kliimaksisuudelmaan tuntuu täydellisesti tiivistyvän väistämätön sovinnon tie rakkauden vapauteen, erilaisuuden diggaamiseen sekä toisen tunnetarpeiden tunnistamiseen, ilman lihallista nautintoa tosin.

Vino pino pystejä sekä korvaamatonta suitsutusta kansainväliseltä festarikierrokselta, mukaan lukien toukokuinen maailmanensi-ilta Director's Fortnight-sarjassa Cannesissa, todistaa, että Suomen epäröivän elokuvasäätiön kannattaa vastedeskin tukea raflaavampia konsepteja. Jos vertaa paljaita pyllyjä pelkästään piiskaaviin jenkkitekeleisiin, erottuu Valkeapään ja Juhana Lumpeen käsikirjoittama kissa ja hiiri-leikki euroelokuvien mestariluokkaan vilpittömän lämpimänä, myötätuntoisena, humaanina tutkielmana aiheestaan, hampaista ja hohtimista huolimatta. Koirat eivät käytä housuja on vuoden 2019 kovin kotimainen, mene ja näe!

Teksti: 2019 Samu Oksanen