Palkittu japanilaisohjaaja Naomi Kawase laskee katseensa nöyrästi sokeiden keskuuteen tarinalla kuvailutulkkauksia näkövammaisille työkseen kirjoittavasta elokuvakertojasta, joka rakastuu sokeutuvaan valokuvaajaan. Tästä asetelmasta Kohti valoa yrittää löytää metaforan tarpeelle huomioida, kommunikoida sekä kuvitella, mitä toiset ihmiset ajattelevat, näkevät ja tuntevat.

Kieltämättä elokuvassa on läsnä Kawasen toisinaan ärsyttäväkin taipumus sentimentaalisuuteen, jota tämänkaltainen aihe ainoastaan vahvistaa. Panosten vakavuus sekä romanssin epätodennäköisyys pitävät kuitenkin kiinnostusta yllä, ja Kohti valoa edustaakin edistysaskelta imelän Kirsikkapuiden alla-elokuvan (2015) jälkeen.

Misako (Ayame Misaki) on nuori nainen, joka nähdään ja kuullaan kommentoimassa elokuvaa, joka ensin täyttää valkokankaan, mutta näyttääkin sitten olevan ikään kuin tietokoneterminaalissa, kahden vastakkaiseksi käännetyn pilkun välissä. Hiljalleen katsoja tajuaa, että teos on kohdistettu sokeiden komitealle, joka kuuntelee samalla, kun Misako lukee kommentaarinsa ensimmäistä luonnosta ääneen.

Hurmaavan huumorin saattelemana paneeli tarjoaa rakentavaa kritiikkiä. Jokainen sana, jokainen tavu merkitsee. Jos kuvailu on turhan niukkaa tai epämääräistä, Misako ei tee työtään, mutta liika on taas tungettelevaa ja yliolkaista, eikä salli sokeiden ”katsojien” harjoittaa ainoaa etuoikeuttaan – kuvitella henkilökohtaisesti, mitä valkokankaalla on.

Misako järkyttyy kuitenkin silminnähden, kun huomattavasti vanhempi valokuvaaja Nakamori (Masatoshi Nagase) kyseenalaistaa töykeästi hänen pätevyytensä ja tekstuaaliset tulkintansa. Nakamorin suuttumus johtuu osittain siitä, että mies ei ole vielä hyväksynyt tilaansa, vaan tarrautuu yhä vihaisesti näkevän auktoriteettiin. Mutta Misako puree henkisesti takaisin – vihjaten, että vika saattaakin olla Nakamorin mielikuvituksessa. Todella uskalias vastapisto.

Kiintoisa ja viehättävä kohtaus haastaa yleisön pohtimaan, kuinka kokonaisvaltaisesti kohtaukset ylipäänsä sitouttavat katsojiaan visuaalisesti. Sanallistetussa manifestissa on kyse myös tulkinnasta ja käännöksestä.

Vaikka ensikohtaaminen ei olekaan hellyttävä, Misakon ja Nakamorin suhde kehittyy liikuttavasti yhdessä rappeutuvan näkökyvyn kanssa. Misakolle muodostuu pakkomielle eräästä arvostetun valokuvaajan vangitsemasta auringonlaskusta, joka juonenkuljetuksen välineenä venyttää uskottavuutta ja vetoaa luultavasti paremmin festivaalituomaristoon kuin keskivertokatsojaan. Kysymystä huolenpidosta ja riippuvuudesta vaikeuttaa entisestään Misakon iäkäs äiti, joka kärsii dementiasta ja saattaa joutua hoitokotiin.

Faksit, puhelinkortit ja 500 jenin kolikot antavat elokuvalle samanlaisen tunteen ajalla leikittelystä kuin Pulp Fictionissa. Mutta älypuhelimet paljastavat modernin miljöön, ja kuvastavat päähenkilön kamppailua paitsi sokeutumisen myös nykymaailman kanssa, vaikka uudenaikaiset vempaimet ironisesti helpottavatkin Nakamorin elämää.

”Kauneinta on se, mikä on juuri katoamaisillaan, silmiemme edessä”, kuuluu avainrepliikki, joka määrittää niin elokuvan estetiikan kuin etiikan. Kukan, pilven tai lentävän linnun katoavainen kauneus – tai oikeastaan mikä tahansa pysäytetty olemisen hetki – lumoaa lyhyytensä vuoksi. Syksyn myöhäiset iltapäivät Kansain maaseudulla ovat mitä kauneinta katsottavaa, vaikka Naran kuuluisat maamerkit eivät kuvissa vilahdakaan.

Katoamisen hetkellä luontokappale saavuttaa kauneutensa huipun, ja kun tämän hyväksyy, oppii näkemään sekä oman että maailman väliaikaisuuden. Ihmiskunta asettaa valtavan painoarvon visuaaliselle aistille: nähdyksi tulemista pidetään olemassaolon mittana. Sokeutuva valokuvaaja onkin siis ekspressiivinen kuva. Tätä kaikkea Kohti valoa heijastelee pehmeän harkitusti.

Teksti: 2018 Samu Oksanen