Saksalainen elokuvaohjaaja Paul Leni oli jo vuosien ajan ollut melkoisen suuri nimi kotimaassaan, mutta vasta vuonna 1924 valmistunut Vahakabinetti herätti myös muun elokuvamaailman mielenkiinnon. Amerikka innostui Lenin episodielokuvasta täysin, eikä aikaakaan, kun Universalin saksalaissyntyinen studiopäällikkö Carl Laemmle alkoi kosiskella ohjaajaa unelmakaupunkiin. Muutto tapahtui lopulta vuonna 1926, eikä Laemmlen tarvinnut katua päätöstään, sillä Leni omaksui nopeasti uuden kotimaansa työskentelytavat ja hänestä sukeutui studion suuri kauhuelokuvamaestro.

Amerikkalainen kauhuelokuva oli tuohon aikaan vielä varsin vaatimatonta – muutamasta hyvästä yrityksestä huolimatta – joten lajityypin “emämaan” edustajana Leni oli oiva valinta kehittämään genreä myös amerikkalaiseen makuun sopivaksi. Ensi töikseen hän sai ohjattavakseen suurta suosiota teatterissa saavuttaneen näytelmän Kissa ja kanarialintu. Menestykseksi tarina osoittautui valkokankaallakin ja elokuvahistorian lehdille Lenin ohjaus on jäänyt niin vahvasti, että myöhemmistä versioista (1930, -39, -79) huolimatta tätä elokuvaa pidetään aiheen ainoana oikeana tulkintana.

Omalaatuinen miljonäärivanhus Cyrus West kuolee yksinäisenä aavemaisessa kartanossaan. Ahneiden sukulaisten kiusaksi hän määrää testamenttinsa avattavaksi vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Kun aika koittaa, rientää joukko perillisiä kartanoon kuulemaan, kuka saa himoitun miljoonaomaisuuden itselleen. Testamentissa on kuitenkin ehtoja: perinnön saajan on vietettävä yö kartanossa, jonka lisäksi hänen on aamulla osoittauduttava mieleltään terveeksi. Kun kaiken lisäksi lähistöllä liikuskelee mielisairaalasta karannut murhaaja, on selvää, ettei kartanossa vietetystä yöstä tule helppo.

Vanhoja, aavemaisia taloja ja kartanoita oli toki kuvattu elokuvissa jo aiemminkin, mutta vasta Kissa ja kanarialintu onnistui ottamaan aiheesta enemmän irti. Lenin elokuvan menestys ei hämmästytä, sillä jo alkuteksteistä – käsi pyyhkii hämähäkinseittejä elokuvan nimen päältä – lähtien ohjaaja alkaa rakennella tunnelmaa onnistuneesti. Elokuvan keskipisteenä on talo, jonka synkät käytävät ja lukuisat salaovet sekä ulkona riehuva myrsky tarjoavat oivat lähtökohdat kummitustarinalle, jota Leni laventaa onnistuneesti tyylikkäiden välitekstien ja varsinkin ennakkoluulottoman valaistuksen avulla. Gilbert Warrentonin hieno kameratyöskentely ja oudot kuvakulmat – yksi kameroista mukailee jopa seinältä putoavaa Cyrus Westin taulua – lisäävät elokuvan ensiluokkaista tunnelmaa entisestään. Vanha talo suorastaan huokuu nimeämätöntä, tuntematonta uhkaa ja tällaisenaan Kissa ja kanarialintu lukeutuisi todennäköisesti aivan suurimpien kauhuelokuvien joukkoon.

Valitettavasti Kissa ja kanarialintu ei kuitenkaan ole puhdas kauhuelokuva, vaan siihen on lisätty mukaan aimo annos komiikkaa. Tarinan tämä puolisko ei toimi lähellekään yhtä hyvin, vaan väkinäinen ja sangen tavanomainen huumori, joka syntyy perillisten joukkoon kuuluvien heikkohermoisimpien taholta, on täysin turhaa ja latistaa muuten laadukasta elokuvaa jonkin verran. Hyvän kauhukomedian teko on aina ollut vaikeaa, siitä on Kissa ja kanarialintukin oiva esimerkki.

Leni keskittyy taloon ja sen suomiin mahdollisuuksiin sellaisella antaumuksella, että nimekäs näyttelijäkaarti jää miltei tyystin huomiotta. Niinpä roolisuoritukset ovatkin miltei poikkeuksetta keskinkertaisia ja tavanomaiset roolihahmot mielenkiinnottomia – ainoastaan pääosaa näyttelevä Laura La Plante saa enemmän huomiota, eikä hänen näyttelemisensä huonoa olekaan. Muut käytännössä kävelevät roolinsa läpi, lukuun ottamatta Susan-tätiä esittävää Flora Finchiä, joka kummituksia pelkäävänä vanhuksena ennemmin ärsyttää kuin naurattaa. Sen sijaan sivuosanesittäjät – Tully Marshall hieman eriskummallisena lakimiehenä ja Martha Mattox kolkkona taloudenhoitajattarena – onnistuvat huomattavasti paremmin.

Vaikka elokuva ei aivan kaikkea aiheestaan saakaan irti ja huolimatta kauhuelementtien luonnollisesta hiipumisesta vuosikymmenten saatossa, on Kissa ja kanarialintu edelleenkin varsin toimiva kokonaisuus, joka kiehtoo nimenomaan taiteellisen toteutuksensa vuoksi. Pienellä tarinan hiomisella, loppua muuttamalla – yössä vaanivan murhaajan lapsellisen maskin näyttäminen on erittäin huono ratkaisu – ja roolihahmoihin paneutumisella olisi lopputuloksesta saatu vieläkin parempi, tällaisenaan Kissa ja kanarialintu on aavistuksen verran keskitasoa parempi kauhukomedia.

Teksti © 2008 Kari Glödstaf