Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima, 2006 Yhdysvallat) on Clint Eastwoodin toinen elokuva Iwo Jiman taistelusta. Muutama kuukausi sitten ilmestynyt Isiemme liput (Flags of our fathers) ja “Kirjeitä” kuvattiin samaan aikaan ja samoilla kuvauspaikoilla – osittain Islannissa ja osittain aidoilla tapahtumapaikoilla Iwo Jiman saarella.

Kun Isiemme liput keskittyi tarkastelemaan kriittisesti amerikkalaista sankarimyyttiä ja sotilaiden sodanjälkeisiä tuntemuksia, “Kirjeitä” syventyy japanilaiseen perspektiiviin tuosta taistelusta ja myös sankaruudesta. Tässä toisessa elokuvassa näkökulma on merkittävästi mielenkiintoisempi, sillä amerikkalaisissa elokuvissa japanilaisiin sotilaisiin on kiinnitetty hyvin vähän huomiota. Yleisesti ottaen viholliskuvat amerikkalaisissa elokuvissa ovat olleet melko yksioikoisia. Nyt saamme huomata, että japanilaiset sotilaat suhtautuivat sotaan hyvin samalla tavalla kuin amerikkalaiset – ja epäilemättä hyvin samalla tavalla kuin kaikki muutkin maailman ihmiset. Tätä seikkaa kuvataan elokuvassa parhaiten kohtauksella, jossa japanilainen sotilas Nishi (Tsuyoshi Ihara) löytää amerikkalaisen sotilaan taskusta tämän äidin kirjoittaman kirjeen: sanat ovat melkein samat kuin Nishin oman äidin hänen lähettäessään poikansa sotaan.

Tällä kertaa Eastwood pitää elokuvan rakenteen yksinkertaisempana kuin Isiemme lipuissa, jolloin kerrontakin muuttuu sujuvammaksi. Nyt ei tarvitse sahata edes takaisin eri aikakausilla, vaan elokuva pysyttelee muutamaa takautumaa lukuun ottamatta koko ajan Iwo Jiman saarella. Tämä tekee koko tarinan dynaamisemmaksi ja eheämmäksi.

Sävyltään “Kirjeitä” on luonnollisesti raskaampi kuin Isiemme liput, onhan kysymyksessä taistelun häviäjien näkökulma. Suurin osa elokuvan tapahtumista sijoittuu kallioon ja maahan kaivettuihin tunneleihin, joissa nälkään nääntyvät ja pelokkaat japanilaissotilaat odottelevat omaa vuoroaan uhrautua “isänmaansa puolesta”. Japanilaisilta ovat ammukset ja varusteet käytännössä loppuneet, ruokaa ei juuri ole, vastassa on lukumäärältään ja varustelutasoltaan ylivoimainen vihollinen, eikä apuvoimia mannermaalta ole tiedossa. Sotilaille ilmoitetaan jo ennen taistelua, että “kukaan ei saa kuolla ennen kuin on tappanut vähintään 10 vihollista”. Asetelma on selvä: elokuvan henkilöt tietävät, etteivät enää tule näkemään kotejaan ja rakkaitaan. Eastwoodin maalaamat kuvat ovat julmia, mutta eivät visuaalisesti niin raakoja, kuin Isiemme lipuissa.

Melko tuntemattomat japanilaisnäyttelijät tekevät kauttaaltaan hyvää työtä. Varsinkin Ken Watanabe näyttelee hienosti tunnollista kenraalia, joka kantaa enemmän huolta keskeneräiseksi jääneestä keittiön remontista kuin omasta kohtalostaan. Hän rakastaa perhettään, eikä halua kuolla, mutta hän myös tietää väistämättömän velvollisuutensa ja on hyväksynyt sen.

Toinen elokuvan päähenkilö on sotamies Saigo (Kazunari Ninomiya), jolla on vaikeuksia ymmärtää miksi hänen täytyy nimenomaan kuolla ansaitakseen isänmaansa kunnioituksen ja kiitoksen. Samaa miettinee elokuvan yleisö, josta suurimalla osalla on varmasti vaikeaa ymmärtää japanilaisten kamikaze-mentaliteettia.

Kokonaisuutena “Kirjeitä” on selkeästi hallitumpi ja vaikuttavampi elokuva kuin edeltäjänsä Isiemme liput. Iris Yamashita ja oscar-voittaja Paul Haggis ovat kirjoittaneet ajatuksia herättävän ja koskettavan sotadraaman, jonka Eastwood heijastaa valkokankaalle pettämättömällä tyylitajullaan. Kirjeitä Iwo Jimasta on ehdottomasti yksi hienoimmista ja tärkeimmistä sotakuvauksista pariin vuosikymmeneen.

teksti: © 2007 Antti Honkala