Son Of Saul – László Nemes – ★★★★ – Ensi-ilta 4.3.

Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin voittanut Son Of Saul on kerrottu yksilöllisestä kokemusperspektiivistä – kuvauksellisesti ja psykologisesti; pala keskitysleirin sonderkommandon elämää, jos sitä sellaisksi voi sanoa.

Kaasukammioden täyttämisessä avustaneita ja ruumiineritteet putsanneita sonderkommandoja pidettiin tietysti pettureina, mutta se näkökulma unohtuu nopeasti. Kaikki on holokaustissa suurempaa. Tai ainakin tässä elokuvaamisen tavassa ihmisyksilö on vain pelokas eläin.

Kertomus kiteytyy päähenkilön radikaalin normaaliuden tekoon, yritykseen haudata yksi kaasutetuista pojista, joka kuolee vasta natsilääkärin lopettamana. Keskitysleirillä se vaikuttaa mielisairaan pyrkimykseltä.

Yrityksessään hän pettää elävät, jotka suunnittelevat pakoa. Ristiriita käsittelee sellaisen yksilöllisen teon mahdollisuutta, joka on vaikutustaan suurempi. Päähenkilöä näyttelevän Géza Röhrigin kerrotaan olevan runoilija, mikä sopii kuvaan.

Anomalisa – Duke Johnson – ★★★★★ – Ensi-ilta 4.3.

Kaikki on niin kammottavan tuttua ja banaalia motivaatiokirjailija Michael Stonelle (David Thewlis), että animaatiossa Anomalisa muilla ihmisillä on sama naama ja ääni (Tom Noonan). Masennus ja vieraantumisen oudot linssit ovat käsikirjoittaja Charlie Kaufmanille tuttuja. Being John Malkovichissa kaikilla muilla myös oli hetken sama naama – Malkovichin naama – vaikka tuolloin kyseessä olikin dadaistinen vitsi.

Fregolin oireyhtymän ja kasvosokeuden velmu synteesi on tehokeinon toinen puoli. Toinen on se, kun Stone törmää hotellin käytävällä säälehtiessään Lisaan – ihan tavalliseen naiseen – jolla on oma naama ja maailman kaunein ääni (Jennifer Jason Leigh).

Näkökulma rakkauteen on elokuville epätavallinen ja hieno: kauneus on näkijässä, se ei ole palkinto. Se on variaatio teemasta, joka Terrence Malickin To the Wonderissa kuuluu “He does not find her lovely, he makes her lovely.” Kyky, jota Stonella on jäljellä kynnenkärjellinen.

Kaufman ei ole Malick, eikä Anomalisassa ole jumalan armoa, vain absurdi, julma maailma ja pään vankila. Mutta jostain syystä on silti toivoa, vähän, jossain tuolla, ehkä.

Suburra – Stefano Sollima – ★★★ – Ensi-ilta 18.3.

Stefano Sollima tunnetaan Italiassa muun muassa “kovaotteisesta” A.C.A.B. – All Cops Are Bastards -poliisiväkivaltaelokuvastaan. Siinä ja Suburrassa on paljon samaa: korruptiota kritisoidaan, mutta sliipatun viihdyttävästi.

Kerronta on todella liukasta, eikä sadettajia ja neonvaloja säästellä. Suburra on edeltäjäänsäkin raflaavampi ja tuntuu siksi entistä enemmän väliinputoajalta. Siis esimerkiksi Matteo Garronen inhorealistisen Gomorran ja Paolo Sorrentinon satiirisen Il Divon väliin.

Niljakkaiden mieshahmojen puristuksissa Suburran, ja vertauksellisesti Italian, naisille jää kapeat roolit, joista yksi keskisuuren diilerin tyttöystävä rimpuilee irti. Tosimaailmassa on kenties tapahtumassa samaa: 2000-luvun taitteessa 10 prosentista lähteneen Italian parlamentin naisedustajien määrä on kivunnut jo kolmannekseen.

Suffragette – Sarah Gavron – ★★★★ – Ensi-ilta 8.4.

Naisten äänioikeistaistelu 1900-luvun alun Britanniassa on Suffragettessa kuin mikä vain nykypäivänpolttava kysymys, eikä vain siksi että sivistyksen voimat ovat Suomessa ja Euroopassa niin ahtaalla.

Tehdastyöläisen (Carey Mulligan) heräämistä naisasialiikkeen suoraan toimintaan kuvataan stressaavasti kortteliyhteisön, poliisin, tehtaan ja aviomiehen ristipaineessa. Historiallisen epookin pölyttyneisyytä vältetään, käsivaraa ja modernia leikkauksen rytmiä suositaan.

Käsikirjoitus on myös melko hyvin tasapainossa – äänioikeuden vastustajat eivät sinällään ole hirviöitä – vain samanlaisia omaa etuaan ajavia opportunistisia konservatiiveja kuin tämän päivän vallakkaatkin. Elokuvan herättämälle epäoikeudenmukaisuuden tunteelle ei anneta jälkiviisastelun omahyväistä sädekehää.

Loppukliimaksiin tavoiteltu ristiinleikkaamisen dramatiikka rikkoo hollywoodmaisuudessaan turhaan varsin realistisesti kerrotun elokuvan kokonaisuutta. Meryl Streepin roolitus naisasiliikkeen sankari Emmeline Pankhurstiksi on dramaturgisesti erityisen hyvin perusteltu.

Teksti: 2016 Aleksi Salonen