Mitä järkeä on jykevien kivilinnojen ja muhkeiden myllynkivikaulusten kissatappelun jylhässä elävöittämisessä korkeilla tuotantoarvoilla ja Hollywoodin kuumimmilla näyttelijättärillä, jos kerran Westerosin viimaisia vieroitusoireita lievittävä poliittinen melodraama inhimillisten heikkouksien ja impulsiivisten tekojen eeppisistä seurauksista ei oikeasti opeta mitään menneisyyden mentaliteeteista reformaation jälkeisessä Englannissa?

Ironista, että juuri John Knox (David Tennant), Skotlannin käärmekielinen uskonpuhdistaja ja paavinkirkon alituinen parjaaja, jouduttaa saarnoissa lukkojen taakse suosittamansa kaksinkertaisen uhkatekijän tietä mestauslavalle, kohti kuolemattomuutta.

Tiettävästi Maria Stuart ja Elisabet Tudor eivät koskaan kohdanneet kasvotusten, vaan kuninkaalliset serkukset kävivät veristä valtaistuinpeliä kirjeitse sekä hovimiesten välityksellä, vaikuttavina voimina seksi, sukupuoli ja uskonto. Esikoiselokuvaansa ohjaava teatteritaituri Josie Rourke ei kuitenkaan anna faktojen pilata dramaturgisesti epäkiinnostavan, vaikkakin elisabetiaanisen sukupuolikonfliktin uudelleenkuvitteluna kunnianhimoisen saippuaoopperan kipinöivää kypsyttelyä kohti karismaattisen katolilaishuoran ja kylmän laskelmoivan protestanttimadonnan klimaattista, läpikuultavien lakanoiden suodattamaa salatapaamista cornwallilaisessa pesutuvassa.

Moderni mannertuuli puhaltaa vuonna 1561, kun 18-vuotiaaksi Ranskassa varttunut Maria Stuart (Saoirse Ronan) purjehtii leskeksi jäätyään takaisin kotiin, tätä nykyä sodanlietsojien ja uskonkiihkoilijoiden kuohuttamaan Skotlantiin. Metallinsinisessä haarniskassaan, epäsymmetrisissä korvakoruissaan ja taivasta tavoittelevassa hiippakampauksessaan avarakatseinen neito heittäytyy vedenrajaan tervehtimään ankeaa maisemaa.

Pian tuomiopäivän pasuunat jo pauhaavat, ja käytävät kuhisevat panikoivia, hipsteripartoihinsa pikkumaisesti puhisevia aatelisherroja sekä sijaishallitsijoita, jotka eivät noin vain niele kuuden päivän ikäisenä kuningattareksi kruunatun Marian paluuta. Puolustaakseen laillista paikkaansa kokematon Maria päättää turvautua hellyydenkipeän Elisabetin (Margot Robbie) tukeen, mutta muistuttaa myös mahdollisesta etuoikeudestaan Englantiin. Ei kovin viisasta.

Koska voittajat tunnetusti kirjoittavat historian, kursorisellakin käsityksellä aikakauden sekasortoisista suuntaviivoista tietää traagisen tarinan päättyvän pyövelin pölkylle vuonna 1587, vaikka varsin runsaasti suolaa sopii viereen varata. Todellisuudessa Elisabet I vastusteli ja viivytteli vuosikaudet ylemmyydentuntoisen kanssasisarensa teloituttamista maanpetoksesta olettaen allekirjoittamansa kuolemantuomionkin hukkuvan myöhemmin muiden arkisten asiakirjojen joukkoon.

Misogyynisen maailman kovettama neitsytkuningatar ei ikinä avioitunut tai hankkinut lapsia. Julkisuuskuvastaan tarkka Elisabet luopui omasta onnellisuudestaan, tukahdutti tunteensa ja halunsa valtakuntansa hyvinvoinnin vuoksi. Intohimoiselle Marialle, jonka juoppo lordi Darnley (Jack Lowden) yritti syrjäyttää, ja jaarli Bothwell (Martin Compston) kaappasi ja raiskasi, lokakampanja loi älykkään taktikon sijaan skandaalimaisen maineen kolmen puolison kevytkenkäisenä femme fatalena.

Kaksi kuningatarta rohkenee ravistella näitä historiografian seksistisiä stereotypioita, mutta progressiivisia ajatuksiaan anakronismein trivialisoiva elokuva kaipaisi monin paikoin korsettiepookki Marie Antoinetten ikonoklastista otetta. No, ei Sofia Coppolakaan kaikkialle kerkiä.

Kaksi kuningatarta ei suinkaan ole ensimmäinen lajiaan luotaamassa hankalien hallitsijoiden sisintä sekä haarautuvien polkujen uppiniskaisia päätöksiä totuutta villin roisisti taivuttamalla. Edeltäjät vain paketoivat konstikkaat kapina-, naimakauppa- ja kruununperimyskuviot kansojen kohtalosta, synnytyksen merkityksestä sekä sukupuolisuhteiden sosiaalisista standardeista luontevammin.

John Ford otti taiteellisia vapauksia vuoden 1936 elämäkerrallisessa pukudraamassa, kilpailevina monarkkeina Katharine Hepburn ja Florence Eldridge. Eivätkä tuottajat todellakaan aikoneet kieltäytyä tilaisuudesta saattaa Vanessa Redgrave ja Glenda Jackson nokikkain Charles Jarrottin vuoden 1971 versiossa valitettavasta välirikosta.

Nyt ne saavat seuraajakseen Maria Stuartin marttyyrimyytin taakse mainosmateriaaleissa sekä myyntipuheissa tunkeutuvan iteraation, joka on kuitenkin rauhanomaisen rinnakkaiselon viimeiseen asti tavoiteltua sinettiä kiinnostuneempi tummapukuisten neuvonantajien myrkyllisestä paraatista juonittelemassa, kontrolloimassa ja johtamassa harhaan palvelemiaan naisia.

Pettämättömällä preesensillään elokuvaa kuin elokuvaa parantavat Oscar-ehdokkaat tulkitsevat patriarkaattia tahoillaan vastustavia renessanssivaltiattaria topakasti, vilpittömän koskettavastikin. Naisten välisessä sisaruudessa on voimaa, mutta ystävyyden okaat voivat pistää pahasti. Mustasukkaisuus juurtuu kuin rikkaruoho; voittamisesta tulee veriurheilua. Onko naapuri yhteisessä selviytymisrintamassa seisova liittolainen vai epäluottamuksen punaisen viivan ylittänyt vihollinen? Ja jos jälkimmäinen, kuinka kääntää hänen päänsä?

Sateenkaariliput liehuen Ronan lypsää tekaistulla skottiaksentilla nuoren ja kauniin Marian perinteisestä pehmeiden hymyjen uhriroolista esifeminististä, suvaitsevaista ja valistunutta sankaruutta sekä hävytöntä uhma-asennetta. Vähäisemmästä valkokangasajastaan huolimatta tasavahva Robbie vetäytyy ylimuodollisena Elisabetina halvaannuttavine epävarmuuksineen hiljalleen nenäproteesin, lyijyvalkoisen kasvomaalin, punakiharaisten peruukkien, huntujen ja isorokkoarpien taakse, Hampton Courtin palatsin kärsivään ihmiskuoreen.

Romanttiset ratkaisut määrittivät kahden kuningattaren ja sivistyneen soturin poliittisen tulevaisuuden: 1603 kuolleen Elisabetin vakaa ja vauras kultakausi kesti liki 45 vuotta, mutta kas, mahtimonarkin seuraajaksi sekä Englannin ja Skotlannin yhdistäjäksi kohosikin lähisuvusta Maria Stuartin poika Jaakko VI, Ison-Britannian kaikkien myöhempien kruunupäiden etäinen esi-isä. Ehkä epäonninen Maria selviytyi sittenkin voittajaksi. Kateeksi ei käy kumpaakaan.

Teksi: 2019 Samu Oksanen