“This is a story they tell in old Madrid… it’s a story they say is true.”

MGM:n kauhumaestro Tod Browning (1882-1962) ohjasi yhtiölle sarjan pienen budjetin elokuvia, joissa päätähtenä oli usein Lon Chaney. Heidän yhteistyönsä hedelmistä tunnetuimpia on Kädetön Alfonso (a.k.a Alonzo kädetön), sirkusmaailmaan sijoittuva kertomus järjettömät mitat saavasta rakkaudesta. Nuorempana itsekin sirkuselämää viettäneen Browningin kehittämän tarinan kerrotaan perustuvan löyhästi hänen omiin kokemuksiinsa sirkusmaailmasta.

Antonio Zanzin mustalaissirkuksen vetonaula on kädetön veitsenheittäjä Alonzo. Todellisuudessa hän on etsintäkuulutettu rikollinen, jonka sidotuttaa kätensä eriskummallisen tuntomerkkinsä vuoksi: Alonzolla on vasemmassa kädessään kaksi peukaloa. Alonzon rakkauden kohde on Zanzin tytär Nanon, jolla puolestaan on eriskummallinen fobia, hän ei nimittäin voi sietää miehen käsiä ympärillään. Alonzo on Nanonin tuki ja turva, vaikka tyttö tunteekin rakkautta voimamies Malabaria kohtaan. Tästä syntyy irvokas kolmiodraama, jossa Alonzo on valmis menemään äärimmäisyyksiin saadakseen tytön itselleen.

Browningin sirkuselämätaustat näkyvät elokuvassa selvästi ja hän onnistuu lataamaan elokuvansa täyteen puoleensavetävää tunnelmaa. Browning kuvaa sirkusta täysin omana maailmanaan, josta löytyy ulkopuolisin silmin tarkasteltuna mitä eriskummallisimpia henkilöitä. Cedric Gibbonsin ja Richard Dayn laadukkaat lavasteet tukevat Browningin tarinaa oivasti ja Browning käyttikin onnistuneita lavasteita uudelleen kuuluisassa sirkuselokuvassaan Freaks (1932).

Valitettavasti Browningin tarina ei keskity ainoastaan sirkuselämään, vaan latistuu vähitellen yksinkertaiseksi melodraamaksi ja kadottaa näin mielenkiintonsa. Nopeatempoisen tarinan roolihahmot eivät saa tarpeeksi syvyyttä ja Chaneyn esittämää Alonzoa lukuun ottamatta ne jäävät värittömiksi ja ohuiksi. Elokuvasta on tosin vuosien varrella kadonnut muutaman minuutin verran materiaalia, joka selittää tarinan kapeuden, mutta ei kokonaan. Loppuratkaisu on erityisen onnistunut, mutta kaiken kaikkiaan aiheesta olisi varmasti saanut irti huomattavasti enemmän.

Chaneyn näyttelyä on aina ilo katsella, eikä mies tuota pettymystä tälläkään kertaa. Hänen taitonsa pääsevät erinomaisesti esille varsinkin elokuvan loppupuolella ja jälleen kerran on todettava Lon Chaneyn olleen parhaita elokuvan parissa koskaan työskennelleitä miimikoita. Kaikkea hänkään ei sentään tehnyt, vaan akrobatiaa vaativissa kohtauksissa Chaneylla oli apunaan kädetön sijaisnäyttelijä Peter Dismuki. Joan Crawford onnistuu Nanonin roolissa myös kiitettävästi, sen sijaan Norman Kerry jää voimamiehenä melko aseettomaksi. Syy ei suinkaan ole hänen vaan Chaneyn ympärille rakennetun käsikirjoituksen, joka ei anna Kerrylle juurikaan mahdollisuuksia osoittaa taitojaan.

teksti: © 2005 Kari Glödstaf