Kouluikää 90-luvulla viettäneet muistavat Jumanjin, jossa Robin Williamsin johtama uusperhe selviytyi samannimisen lautapelin leipomista viidakkovitsauksista. Miljöönä toimi amerikkalainen pikkukaupunki.

Löyhästi edelliseen kytkeytyvä Jumanji: Welcome to the Jungle – jatko—osanakin markkinoidun lautapelielokuva Zathuran (2005) side oli kyllä vielä ohuempi – tekee pelistä -konsolin, nostaa ryhmädynamiikan törmäystestinukeiksi viisi teiniä ja siirtää toiminnan viidakkoon.

Lautapelit ovat olleet renesanssissa, mutta vaihdos on silti perusteltu, koska käsikirjoitus ammentaa alustan vaihdosta kelvollisia uuskäänteitä: päähenkilöiden kolme “elämää”, hahmojen erikoisominaisuudet ja muut konsolipelien perusteet veturoivat tarinaa vähintään tyydyttävästi.

Tosin, kaikki peleihin liittyvä “sisäpiirihuumori” selitetään läpi kuin avaruuden muukalaiselle. Erikoista, olettaen että kohderyhmäksi on kaiketi ajatteltu päähenkilöiden ikätovereita, joiden pop-kulttuurinen lukutaito riittäisi kai hieman vaativampaankin.

Edesmennyt Williams korvataan kahdella koomikolla, Kevin Hartilla ja Jack Blackilla, joista ensimmäinen näyttelee isoa mustaa urheilulupausta ja jälkimmäinen koulun suosituinta blondityttöä. Siksi näin, koska peliin imeydyttyään teinit saavat aikuisten ruumiit ja taidot, jotka osuvat tietysti stereotyyppiskaalan toiseen ääripäähän.

Siitä saavutaan uuden Jumanjin suurimpaan ongelmaan: yllätyksettömiin hahmottelun stereotyyppeihin, joiden fantastinen kääntö ei lisää juuri uutta: kliseen vastakohtakin on vain toinen klisee. Nämä perustyypit, roolit ja ryhmädynamiikan kipukohdat on amerikkalaisessa televisioviihteessä ammennettu tyhjiin jo ennen TV:n nykyistä “kultakautta”.

Jos dialogi onkin usein kirveellä muotoiltua, jää Blackille ja Hartille kelvollisesti tilaa esitellä hiottuja komediaruutiinejaan. Toimintakomedia etenee sopivan kokoisissa suvannoissa ja ajeluissa. Tehostevetoisessa toiminnassa tasapaino pelillisen kepeyden ja tapahtumien merkittävyyden välillä on saatu säilytettyä, eikä Jumanji: Welcome to the Jungle siksi vajoa kaulaansa myöten yhdentekevyyteen juoksuhiekkaan.

Teksti: 2017 Aleksi Salonen