Synkeä satiiri on vaikea taiteenlaji, joka onnistuessaan kolkuttaa omaatuntoa ja repii rintaa arveluttavan tirskahtelun takaa. Täyttyäkseen moraalis-retorinen genretehtävä vaatii kuitenkin täsmäkohteen, oikeutetun motiivin sekä pistävän shokki-iskun, joka ei pilkkaa heikommassa asemassa olevaa.

Kolmannelle valtakunnalle keskisormea heristävä Jojo Rabbit jatkaa Adolf Hitlerin luiden uskaliaan kolistelun pitkää perinnettä. Natsien myyttisen, hypermaskuliinisen estetiikan ritualistiselle typeryydelle ovat aiemmin nauraneet niin Charles Chaplin (Diktaattori, 1940) ja Ernst Lubitsch (Ollako vai eikö olla, 1942) kuin Mel Brooks (Kevät koittaa Hitlerille, 1968) sekä David Wnendt (Täällä taas, 2015). Paljon on mustetta kulunut pullosta siihen, kuinka pelolla ja väkivallalla hallinneiden kansallissosialistien verinen diktatuuri pysyy kukistettuna vain vapauttamalla yhteiseen kansainväliseen kulttuuriperintöön kuuluva swastika rasistisen ja antisemiittisen hakaristisymboliikan julmista signaaleista; vastustamalla vihaa; tanssimalla David Bowien tahtiin.

Jos onni suosii, kapitalismin ja luovan kutsumuksen kertakohtaaminen saattaa tuottaa jotain yhtä mainion omalaatuista kuin Jojo Rabbit. Kun tuntee puoliksi maorin, puoliksi juutalaisen Taika Waititin kreisikoomisen, merkityksellisen mielettömän, oudon ohjaajanlaadun What We Do in the Shadows-mokumentin (2014) vampyyrikämppisten, Hunt for the Wilderpeoplen (2016) kasvutarinan tai sateenkaaren väreissä räiskyvän ja rokkaavan Thor: Ragnarökin (2017) tiimoilta, ei liene liioittelua todeta, että ainoastaan uusiseelantilaisista indie-elokuvista Disney-Marvelin kohtalokkaaseen limudiskoon sädehtivä elpymysastalo kädessä lentänyt kiivi saattoi selvitä hengissä lapsinäkökulmaisen natsismin absurdista, ammatillista itsemurhaa holokaustin uhrien muistolla esiinmanaavasta asetelmasta.

Toinen maailmansota lähenee loppuaan fiktiivisessä Falkenheimin kaupungissa, mutta natsi-Saksan raunioilla kymmenvuotias Johannes "Jojo" Betzler (Roman Griffin Davis) pukeutuu yhä ylpeänä univormuunsa, kiinnittää huoneensa seinille Führer-julisteita ja illat harjoittelee hartaasti Heil Hitler-tervehdyksiä. Päivisin ponteva jingoistijuniori 443 opettelee Hitler Jugendin riemastuttavalla metsäleirillä muun muassa oikeaoppista käsikranaatin heittämistä, kirjojen polttamista ja juutalaisuhan ilmeetöntä torjuntaa, tunnistamista, tuhoamista.

Tunteet näet ovat ihmiskunnan vaarallisin vihollinen. Kaikin puolin primitiivistä käytöstä ylivertaiseksi julistautuvalta kulttuurilta, mutta ideologian sokaisema malliarjalainen haluaa vain liittyä armeijaan ja tehdä vaikutuksen idoliinsa; sopeutua joukkoon ja mukautua tietämättömyyden ympäröivään normiin.

Beatlemaniaan peilautuva fasismin fanitus paisuu fanaattisuudessaan äärimmilleen, kun pirteä patrioottipirpana paikkaa Italian rintamalla taistelevan (tai kuohuissa kadonneen) isän jättämää aukkoa mielikuvitusystävällä. Eikä kenellä tahansa hipsteri-ilveilijän ja ihmishirviön sekoituksella, vaan anakronistista "Correctamundo!"-slangia laukovalla ja yksisarvista syövällä Aatu-sedällä (Waititi), joka vuoroin neuvoo ja rohkaisee kannustuspuheillaan "parhainta ja uskollisinta pikkunatsiaan", vuoroin murjottaa kuin loukattu rakastaja, mikäli Jojo erehtyy ajattelemaan itseään.

Vaikka puoluepropagandan aivopesemä vaaleatukkainen rusoposki uskookin vilpittömästi Fräulein Rahmin (Rebel Wilson) järjettömät väitteet juutalaisista pirunsarvisina, suomupeitteisinä, kaalinhajuisina hypnotisoijina, ei indoktrinoidusta ipanasta kuitenkaan ole armottomaksi kansanmurhaajaksi: yksinäinen ja isompiensa kiusaama Jojo ansaitsee kutsumanimensä, kun ei kykenekään taittamaan kanilta niskoja kouluttajien vaatimuksesta, vaan kipittää tippa linssissä karkuun; perhosia pyörii vatsassa; kekseliäin solvauskin kuuluu "olet heiveröinen kuin silmäripsi". Sanojensa ja tekojensa todellisuutta tajuamaton Jojo on jokaisen vanhemman toivelapsi: viaton kullannuppu, joka nykyaikana luultavasti flossaisi tietokoneella supersankarin naamiossa ja viitassa.

Harmillinen haveri surman suttunuijan sormeilussa pakottaa arpeutuneen Jojon kotiin toipumaan omistautuneen, suojelevan radikaaliäiti Rosien (Scarlett Johansson) huomaan ja jatkamaan sotaponnisteluja romumetallia robottiasussa keräämällä, mutta ei doktriini-intoilu vielä uinti- tai pyöräretkistä laimene. Koko maailmankuvan kyseenalaistava käänne koomisista keskusteluista ja kohotetuista seikkailuista pulskan aisapari Yorkin (Archie Yates) ja fantasia-Hitlerin kanssa koittaa, kun silmiään levittelevä Jojo löytää influenssaan kuolleen isosiskonsa ullakkohuoneen likaisesta seinäkätköstä juutalaisstereotypioita sarkastisella yliotteellaan ravistelevan orpotyttö Elsan (Thomasin McKenzie) elämästä leivänkannikoilla.

Paljastuuko lempeä pupujussi sittenkin salaiselle poliisille lavertelevaksi rotaksi, joka ilmiannollaan vaarantaisi niin itsensä kuin sankariäitinsä? Voisiko suvaitsemattomuuden kuplan puhkaista ja Hitlerin potkaista ikkunasta hiiteen rakastamalla, kuuntelemalla, kiinnostumalla sekä välittämällä?

Teroitettakoon, että vaikka Waititi inhimillistää häpeällisimmän ja provokatiivisimman ajanjakson 1900-luvun eurooppalaista historiaa, ei elokuva suinkaan vähättele hirmuhallinnon kauhuja välittömästi kuvan ulkopuolella. Waititin kerrontatyylissä älyvapaa vaihtuu vakavaan ilman ennakkovaroitusta.

Osa vakaumukseltaan vastenmielisten natsihahmojen ohuista sarjakuvakarikatyyreista on paitsi pelottavia, myös hykerryttäviä, jopa hurmaavia, jos ei nyt sentään mukavia, kuten alkoholisoitunut, yksisilmäinen homokapteeni Klenzendorf (Sam Rockwell), joka havahtuu vauhdilla luhistuvan aatteen illuusiosta, sekä Jehovan todistajan tapaan tungetteleva Gestapo-upseeri Deertz (Stephen Merchant). Kuitenkin junat kulkevat keskitysleireille, keskusaukiolla roikkuu varoituksena hirtettyjä vastarintaliikkeen jäseniä, ja Elsan vanhemmat on selvästi eliminoitu.

Mestarillisissa käsissä huumorilla on väkevä voima ampua alas yhteiskunnan esioletetut arvot, jotka jauhamatta nieltyinä johtavat katastrofaalisiin seurauksiin. Menneisyyden hirvittävistä tapahtumista inspiroitunut Waititi käyttää voitokkaasti komediaa herättääkseen tärkeitä kysymyksiä tulevaisuudesta kahtiajaon vuonna 2020. Kuinka saavuttaa identiteetti mutkikkaassa maailmassa, joka opettaa vääriä arvoja? Miten reagoida vaikeuksiin, kun jää ypöyksin? Pimeydestä sydäntä ja suolaisesta makeaa kaivava Jojo Rabbit yrittää näyttää, että käskystä pelkoon oppineet ja vihaan kasvaneet ovat oikeastaan kaltaisiamme. Hitler ei koskaan vitsaile, sillä hän on se vitsi.

Teksti: 2020 Samu Oksanen