Arvostelu on kirjoitettu alkuperäisen 2D-version pohjalta.

Alkuperäinen Itse ilkimys (2010) raikasti teknisesti taiturimaisten tietokoneanimaatioiden kenttää agenttiparodian ja perinteisten perhearvojen notkealla sekoituksella. Elokuvassa belalugosilaisittain artikuloiva superrikollinen Gru (Steve Carell) järjesti elämänsä uudelleen kolmen pienen adoptiotyttärensä ympärille. Jatko-osassa (2013) hillo- ja hyytelöbisnekseen siirtynyt ex-rikollinen löysi agentti Lucysta (Kristen Wiig) sielunkumppaninsa ja avioitui.

Itse ilkimys 3 käynnistyy prologilla, joka esittelee katsojalle Bond-konnan veroisen antagonistin. Laskuvarjohousuihin ja olkatoppauksiin pukeutuva Balthazar Bratt (Trey Parker) on 80-luvun television lapsitähti, jonka aseistukseen kuuluvat itsestään täyttyvät purkkapallot ja energiasäteiksi kanavoituvat Van Halen-riffit. Kun kunnian päiviinsä tv:n pahana poikana jämähtänyt Bratt pakenee, vaikkakin ilman maailman suurinta timanttia, rikoksenvastaisen järjestön uusi pomo antaa Grulle ja Lucylle potkut, jolloin vakoojavanhempien elanto vaarantuu.

Vaikka Michael Jacksonin Bad hulmuttaa tukkaa, ja katsoja tuntee tiukasti rytmitetyn slapstickin iskut kasvoillaan, Carell ja Wiig onnistuvat sitomaan toiminnan kummallisiin mutta emotionaalisesti samaistuttaviin hahmoihin. Hetkittäin välähtää myös alkuperäiseen elokuvaan sijoittuvan vuoristorata-ajelun pastellinsävyinen pop-henki, jonka autenttisuutta Illumination-studion lahjakkaat tekijät ovat yrittäneet tavoittaa niin myöhemmissä Itse ilkimyksissä kuin pitkissä animaatioissa Lemmikkien salainen elämä ja Sing.

Toisessa näytöksessä käsikirjoittajat Cinco Paul ja Ken Daurio tuovat kuvioihin mukaan Grun kauan kadoksissa olleen kaksoisveli Drun (Carell), joka on vakavailmeisen veljensä täydellinen vastakohta aina valkeaa hiuspehkoa ja Tommy Wiseau-aksenttia myöten. Draaman välineenä kaksoisveli on kieltämättä saippuaoopperamainen ratkaisu, mutta vain puolet genrekonventioita ylösalaisin kääntävän animaation huumorista.

Grun ja Drun tehtävässä varastetun timantin palauttamiseksi Friz Frelengin Vaaleanpunainen pantteri tulee imaistuksi Spy vs Spy-strippiin. Jalokiven sekä veljesten toisiaan täydentävien asujen värit antavat ymmärtää, että luova kehys ohjaajakaksikko Pierre Coffinin ja Kyle Baldan työlle on rakentunut juuri näistä viitteistä.

Grun kuroessa umpeen menetettyä aikaa veljensä kanssa muille perheenjäsenille on varattu omat tarinalinjansa, suloisimpana pikku-Agneksen yksisarvisjahti. Lakkoilevat kätyrit napsuttelevat sormiaan vankilassa, jonne keltaiset pahan palvelijat päätyvät esitettyään valtakunnallisen television kykykilpailussa Gilbert ja Sullivan-pastissin, joka riehakkuudessaan pakottaa katsojankin taputtamaan mukana.

Käsittämätöntä turisti-italiaa jokeltavat twinkiet ovat siedettäviä pieninä annoksina, mutta nyt heidän viattoman anarkistinen kohelluksensa on murtautunut ulos päänarratiivista kuin Ice Agen Jyrsis-maaoravan pakkomielle tammenterhon piilottamisesta.

Animaatiossa jokaisella hahmolla on hetkensä, mutta elokuva ei lopulta kasva osiaan suuremmaksi kokonaisuudeksi. Sattumanvarainen leikkaus ainoastaan vahvistaa käsitystä monisäikeisen tarinan sekavuudesta. 80 miljoonan dollarin vinha pyöritys saa kyseenalaistamaan jopa vallitsevan muodon mielekkyyden; ehkä Itse ilkimys-elokuvat toimisivat paremmin antologiana lyhyitä, toisiinsa linkittyviä seikkailuja, kuten Disneyn 1940-luvun musiikkipitoiset kooste-elokuvat.

Ikään kuin itseironisena piikkinä nykyiselle Hollywood-teollisuudelle tapahtumat kelautuvat lopussa massiiviseen, paikoin häkellyttävän fotorealistiseen toimintajaksoon, jonka erottaa Man of Steelistä lähinnä alhaisempi siviiliuhrien määrä. Kun jättimäinen Bratt-robotti talloo jalkoihinsa unelmatehtaan ikonisen kyltin, Los Angeles osoittautuu jälleen kerran puitteiltaan ja symboliarvoltaan vetovoimaiseksi kaupungiksi kylvää tuhoa.

Itse ilkimys 3:n kohdalla vakavampien sävyjen ja teemojen kommentointi on kuitenkin toissijaista, sillä perheen taloudellinen epävarmuus, Lucyn äitiyshuolet ja Margon vahinkokihlaus ovat sentimentaalisuudestaan huolimatta irrelevantteja elementtejä kätyrimaniasta kärsivien lasten silmissä. Vastaavasti Brattin korni hahmo on kulttuurinen tuote ja jäänne aikakaudelta, joka palvelee lähinnä aikuisten nostalgista sitouttamista animaation maailmaan.

Puolitoistatuntinen sokerihumala ei ehkä paina aivoihin pysyvää muistijälkeä, mutta energinen ja visuaalisesti kekseliäs animaatio saavuttaa status quon, jonka pohjalta suoltaa jatko-osia hamaan tulevaisuuteen. Tanssitaistoa Madonnan Into the Grooven tahtiin on myös vaikea ylittää.

Teksti: 2017 Samu Oksanen