Isle of Dogs

Isle of Dogs (2018)

  • 4

Futuristinen nukkeanimaatio koirien eristysleiristä kysyy: “Mitä tapahtuikaan ihmisen parhaalle ystävälle?”

julkaistu 2018-05-15 / päivitetty 08.08. klo 17:05

KUVA 3

Atari (Koyu Rankin)
Atari (Koyu Rankin) 

KUVA 2

Chief, King, Atari, Boss, Rex ja Duke
Chief, King, Atari, Boss, Rex ja Duke 

KUVA 1

Karun kaunis Isle of Dogs
Karun kaunis Isle of Dogs 

Isle of Dogs

Lisätietoja IMDb / Kuvien ©

Wes Andersonille maailma on tunnetusti yksi iso lelulaatikko. Auteur-statusta ansaitusti nauttiva ohjaaja-käsikirjoittaja todisti tämän edellisellä elokuvallaan, The Grand Budapest Hotelilla (2014), joka sijoitti ihmisnäyttelijänsä – koomisiksi käsinukeiksi muutettuina – pienoisrautatien ympärille värikkäästi väsättyyn universumiin.

Hollywoodin symmetrisin miniatyristi luo visuaalisesti rikkaita vastamaailmoja, jotka muistuttavat omaamme, mutta säilyvät samaan aikaan tunnistettavan andersonmaisina. Yhdessä ne muodostavat eräänlaisen Wes Worldin, jossa todellisuus näyttää siltä kuin se olisi ensin suodatettu siivilän läpi, ja sitten järjestelty valkoisin hansikkain varovasti vitriiniin.

Roald Dahlin lastenromaaniin perustuvan Fantastic Mr. Foxin (2009) jälkeen Andersonin toista stop motion-animaatiota lähestyy kuitenkin hermostuneesti. Jo pelkkä konsepti japanilaiselle jätesaarelle hylätyistä rähjäisistä rakeista vaikutti niin itsetarkoituksellisen oudolta, että se sai epäilemään teaser-traileria huijaukseksi. Sittenkin Isle of Dogs on hienostuneen herkullinen makupala: hauska, koskettava sekä täynnä sydämellistä lämpöä ja sukkelaa sanailua.

Lähitulevaisuuden Japanissa fiktiivisen Megasakin kaupungin korruptoitunut pormestari Kobayashi (äänenä Kunichi Nomura) turvautuu ankaraan keinoon torjuakseen leviävää koirainfluenssaa ja kuonokuumetta: kissarakas roisto karkottaa karvaturrit Kaatopaikkasaarelle alkaen 12-vuotiaan suojattinsa Atarin (Koyu Rankin) rakkaasta henkivartijakoirasta nimeltä Spots (Liev Schreiber). Tästä järkyttyneenä nuorukainen lentää uskollisen ystävänsä perässä nelijalkaisten demokraattiseen rangaistuskoloniaan, jossa ”lauma pelottavia, kaikenkestäviä alfauroksia” taistelee madottomista ruoantähteistä.

Näky on karmiva – mutta myös pureva, brutaali metafora maailmasta valkokankaan ulkopuolella – autioine huvipuistoineen ja ydinvoimaloineen. Koska kyseessä on Wes Anderson-tuotanto, kauhujen saari myös viettelee maisemilla kubistisista jätekanjoneista, kimaltelevista myrkkyaltaista ja kirjavien sakepullojen suojamuureista, jotka hehkuvat kuin goottilaisten katedraalien ruusuikkunat aamuauringossa.

Sankarillisessa etsinnässä Ataria avustaa kaikenkarvaisten hännänheiluttajien joukko: juoruileva Duke (Jeff Goldblum), ex-julkkis King (Bob Balaban), urheilumaskotti Boss (Bill Murray), topakka Rex (Edward Norton) sekä väärinymmärretty Chief (Bryan Cranston), joka ei viisaana ole koskaan ollut riippuvainen ihmisten epäluotettavasta suopeudesta. Chief on ylpeä Kulkuri, joka löytää kohtalokkaan Kaunottarensa silkkisestä näyttelykoira Nutmegista (Scarlett Johansson). ”Minä en istu”, Chief varoittaa. ”Minä puren!”

Koirien tunteet toimivat Isle of Dogsin suurimpina voimina. Eläinten kipu ja kärsimys saattavat hyvinkin viedä ajatukset Uljaaseen Mustaan tai Beautiful Joeen. Isännät ovat kiroten hyljänneet lemmikkinsä; ainoastaan Atari on suunnannut pelastusmatkalle. Silti useimmat koirat eivät ole katkaisseet ihmismenneisyytensä siteitä, vaan kaipaavat yhä taputusta päälaelle.

Nukkekoirien ilmeikkäät silmät saattavat välistä kostua kyynelistä, mutta yhdessä kirjoittajakumppaniensa Roman Coppolan ja Jason Schwartzmanin kanssa Anderson karttaa tiukasti japanilaista kawaii-kulttia. Äärimmilleen tyylitelty visuaalisuus suosii karkeaa kotikutoisuutta: arpia ja avohaavoja, revenneitä korvia ja raadeltuja turkkeja. Animaattoritiimi pitää asiat ihastuttavan fyysisinä puuvillapilviä ja sellofaanijokia myöten.

Elokuvahistoriasta Anderson on aina ammentanut vapaalla kädellä, tällä kertaa Akira Kurosawan, Seijun Suzukin sekä ennen kaikkea Yasujirō Ozun elokuvakielestä, jonka vaikutus Andersonin keskikompositioihin ja huikeisiin panoraamoihin oli nähtävissä jo Royal Tenenbaumsissa (2001). Hävyttömän kulttuuriturismin sijaan Isle of Dogs todistaa kunnioittavasta ja mielikuvituksellisesta syväsukelluksesta japanilaiseen kulttuuriin ja elokuvataiteeseen.

Isle of Dogsin voi yhtäältä lukea paraabelina marginaaleihin sysätyistä ihmisistä vailla oikeuksia. Toisaalta se on yksinkertainen kertomus pojasta ja hänen lemmikkikoirastaan, sydäntensärkijä, jonka pohjalla virtaa rakastettu tarina Hachikōsta.

Lopulta tulkinnat jäävät väistämättä avoimiksi. Vaikka kaikki haukahdukset onkin käännetty englanniksi, ihmishahmojen pääosin japaninkielistä puhetta ei ole juuri koettu tarpeelliseksi tekstittää. Sen sijaan, että ratkaisu etualaistaisi koirien keskustelun, tekniikan on kritisoitu roolittavan erityisesti japanilaiset henkilöt ”toisiksi”. Etenkin kun mantereella koira-aktivistien vastarintaa virittelee valkoinen amerikkalainen vaihto-opiskelija Tracy (Greta Gerwig), tosin tiedeassistentti Yoko Onon (Yoko Ono) avustuksella.

Silti Anderson on selvästi ihastunut tähän kulttuuriin, ja vuoropuhelun musiikillinen kadenssi tekee dialogista ymmärrettävämpää kuin saattaisi kuvitella. Samaan aikaan Alexandre Desplat’n minimalistinen score yhdistää taiko-rumpuja lakoniseen jazz-bassoon, ja The West Coast Pop Art Experimental Bandin 60-luvun hypnoottiset sävelet hieroutuvat niin Prokofjevia kuin Seitsemää samuraita vasten.

Juontaessaan Golden Globe-gaalaa vuonna 2015 Amy Poehler nauratti yleisöä sanomalla, että Anderson oli saapunut tilaisuuteen ”antiikkisista tuuban osista kasatulla polkupyörällä”. Itse asiassa soitin, pyörä ja kaikki muu koostuvat tuhansista konstikkaista nippeleistä, jotka nostalginen romantikko on suunnitellut ja rakentanut itselleen. Huh, mikä näpertelijä.

Teksti: 2018 Samu Oksanen

Seuraa meitä

PINNALLA

Rami Malek ja Charlie Hunnam

Papillon

Samu Oksanen | 16.09.

Toisinto pakoelokuvien klassikosta telkeää itsensä tyrmään rutiininomaisella rankistelulla vailla oikeutusta.

Lue lisää »
Christine Baranski, Amanda Seyfried ja Julie Walters

Mamma Mia! Here We Go Again

Samu Oksanen | 10.08.

Tolppakorkojen, paljettien ja spandexin vastustamattomassa jukebox-musikaalissa pelin nimi on elokuvallinen baklava.

Lue lisää »
Kenneth Branagh ja Daisy Ridley

Idän pikajunan arvoitus

Kreeta Korhola | Blu-ray | 22.05.

Mestarietsivä Hercule Poirot palaa valkokankaille hyppäämällä murhajunan kyytiin Agatha Christien klassikkokertomuksessa.

Lue lisää »

ENSI-ILTA – LUETUIMMAT

Ingmar Bergman ja Bibi Andersson

Bergman – Yksi vuosi, yksi elämä

Aleksi Salonen | 08.08.

Suurmiesmyyttiä kiertelevä dokumentti muistuttaa saavutuksista, muttei syvenny taiteentekemiseen.

Lue lisää »
Christine Baranski, Amanda Seyfried ja Julie Walters

Mamma Mia! Here We Go Again

Samu Oksanen | 10.08.

Tolppakorkojen, paljettien ja spandexin vastustamattomassa jukebox-musikaalissa pelin nimi on elokuvallinen baklava.

Lue lisää »
Saoirse Ronan ja Billy Howle

Rannalla

Samu Oksanen | 29.08.

Jo Pink Floyd sen tiesi: Ripustautuminen hiljaiseen epätoivoon on englantilainen tapa.

Lue lisää »

DVD & BLU-RAY – LUETUIMMAT

KOMMENTOI


Filmgoer

Filmgoer on elokuvaan ja televisioon keskittynyt riippumaton verkkojulkaisu. Arvioimme ensi-iltoja ja muita ajankohtaisia elokuvia sekä käymme festivaaleillla Sodankylästä Helsinkiin.

PÄÄTOIMITTAJA
Aleksi Salonen

TOIMITUS
Kreeta Korhola, Samu Oksanen, Jussi Toivola, Markku Ylipalo

SEURAA MEITÄ

Filmgoer.fi 1999–2018
ISSN 1798-7202