Alkuvuosi on ollut elokuvateattereissa supersankariton (G.I. Joe: Kostoa – kuten edeltäjäänsäkään – ei voi vakavalla naamalla kutsua supersankarielokuvaksi). Kevään tuulet puhaltavat kuitenkin jo perinteeksi muodostunutta kesän supersankarikautta lähemmäs ja konkreettisen avauksen alati paisuvalle taikinalle tarjoaa Marvelin Iron Man 3.

Kuten tähän mennessä on jo huomattu, Marvelin elokuvissa toisinaan vilahtaa viitteitä muihin supersankareihin. Tällä on pyritty lisäämään supersankarikokousten, kuten viime vuoden The Avengersin vetovoimaa. Myös Iron Man 3:ssa viitataan useaan otteeseen The Avengersiin, mutta näiden kahden juonellinen yhteys on löyhä.

Yhteyksiä löytyy muualta, sillä Iron Man –sarjan kaksi edellistä osaa ohjannut Jon Favreau nähdään kameran edessä turvamies Happyn roolissa. Favreaun hahmo on tuttu myös aiemmista osista. Ohjaajan paikalle on kavunnut Shane Black, joka teki yhteistyötä Robert Downey Juniorin kanssa jo ensimmäisessä kokopitkässään Kiss Kiss Bang Bang. Edellä mainittu on edelleen yksi näyttelijän parhaista rooleista.

Iron Manin vahvuus muihin supersankarielokuviin nähden on ollut Downey Juniorin karisma. Se ei petä tälläkään kertaa, mutta muuten elokuva ei tarjoa uutta.

Roistoilla on suuret suunnitelmat ja kosto motivoi. Tällä kertaa kosto kiiluu myös Tony Starkin silmissä, eikä se ole yllätys kun nyky-yhteiskunnassamme “hyvillä” on käytännössä valtuus tappaa “pahoja”, kunhan oikeus toteutuu. Oikeuden ja koston välille on siis vedetty varsin lihava yhtäläisyysmerkki.

Veretöntä väkivaltaa piisaa ja ihmisiä räjäytellään, ammutaan, puukotetaan ja teloitetaan pitkin matkaa. Vihollishahmoilla viitataan tietysti Lähi-Itään, mutta nyt valinta on osuva muistutus amerikkalaisten holtittomasta terroristipelosta.

Iron Man 3 ei onneksi viljele yltiöisänmaallisuutta; presidentin ja valkoisen talon osuus elokuvassa on häviävän pieni. Stark onkin itse oma herransa, eikä Iron Man puolusta maataan sokeasti.

Rautapukua enemmän Iron Man 3:ssa kyse on Starkista ja hänen omista demoneistaan. Meno ei ole yhtä synkkää kuin vaikka Yön ritarin kolmannessa osassa, mutta perusvire on vakava. Ero hintelään Spidermaniin ja tämän väsähtäneisiin sutkautuksiin on melkoinen. Neuvokkaan miljonäärin repliikit oikeasti naurattavat – ja vielä moneen otteeseen.

Iron Man 3 avaa supersankarivuoden 2013 tyypillisellä seikkailulla, jonka näyttelijät nostavat hieman keskivertoa korkeammalle. Lähes anorektinen Gwyneth Paltrow esittelee vatsalihaksiaan Pepper Pottsina moneen otteeseen, mutta ihannoinnin sijaan hänen terveydentilansa lähinnä huolettaa allekirjoittanutta. Ben Kingsley sitä vastoin ansaitsee erityiskiitoksen Mandariinin roolistaan. Hänen ja Starkin ensitapaaminen lienee elokuvan parasta antia.

Teksti: 2013 Marko Pekkanen