Spike Lee on aina ollut vahvojen mielipiteiden ja kommenttien mies. Sellaiset elokuvat kuin Do the Right Thing – Kuuma päivä (1989), Malcolm X (1992) ja Clockers (1995) sisälsivät vahvoja yhteiskunnallisia kommentteja aina politiikasta rasismiin ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen.

Ehkäpä juuri siksi Leen tuorein elokuva, Inside Man, vaikuttaa jonkinlaiselta välityöltä. Kuvauksetkin hoidettiin alta pois 39 päivässä. Inside Man on hyvin suoraviivainen ja perinteinen toimintatrilleri, niin hyvässä kuin pahassakin, eikä sillä ole yhtään mitään sanottavaa. Siitä huolimatta se onnistuu viihdyttämään keskimääräistä rikoselokuvaa paremmin, ja tarjoamaan jopa joitakin näppäriä juonenkäänteitä.

”Nimeni on Dalton Russell. Kuunnelkaa tarkasti mitä sanon, sillä valitsen sanani huolella, enkä koskaan toista niitä.” , sanoo videonauhalla Clive Owenin esittämä pankkiryöstäjä, joka on juuri toteuttanut ”täydellisen pankkiryöstön” kolmen apurinsa kanssa. Ryöstäjät ovat jääneet nalkkiin pankin sisälle, ja heillä on runsaasti panttivankeja.

Poliisit saapuvat paikalle mukanaan asiaankuuluva mies- ja ase-arsenaali johtotähtenään etsivä Keith Frazier (Denzel Washington). Aluksi koko tilanne vaikuttaa ”normaalilta pilalle menneeltä pankkiryöstöltä”, mutta pian Keith alkaa epäillä, että kysymyksessä ei ehkä olekaan mikään perusidioottien peruspankkiryöstö. Toisaalla pankin omistajan (Christopher Plummer) otsalla kimaltelee jo hikikarpalot, sillä hän on huolissaan erään tallelokeron sisällöstä. Niinpä hän palkkaa salaperäisen Madeliene Whiten (Jodie Foster) pitämään huolen siitä, että lokeron sisältö on turvassa. Nyt alkavat pankkiryöstäjät, Keith Frazier ja Madeliene White ottamaan mittaa toisistaan.

Inside Man on rakenteeltaan melko perinteinen rikoselokuva, vaikka Lee pyrkiikin rikkomaan vanhaa muottia ujuttamalla elokuvan siirtymäkohtiin välähdyksiä pankkiryöstön jälkimainingeissa kerätyistä panttivankien kuulusteluista. Tarkoituksena on ilmeisesti ollut nopeuttaa elokuvan hitaampia osuuksia ja informoida katsojaa siitä, että jotain odottamatonta tulee vielä tapahtumaan, mutta valitettavasti katkelmat jäävät melko merkityksettömiksi ja päälle liimatun oloisiksi kikkailuiksi. Nämä kohtaukset ovat käsivaralla kuvattuja ja värikontrastit on väännetty äärimmilleen. Matthew Libatiquen kameratyössä ei muutenkaan tyydytä liikaa tavanomaisuuksiin vaan toimintakohtauksissa nähdään runsaasti nopeita leikkauksia ja vauhdikkaita kamera-ajoja. Useimmissa tapauksissa ne toimivatkin loistavasti.

Käsikirjoitus on nokkela ja elokuvan juoni etenee sutjakkaasti. Katsojalle paljastetaan johtolankoja sopivan harvakseltaan, jolloin mielenkiinto pysyy tehokkaasti yllä ja katsojan mielessä pyörii koko ajan kysymys: mistä tässä ryöstössä on oikeastaan kysymys? Hommaa ei ole myöskään tehty liian kieli poskella, vaan mukaan mahtuu huumoriakin. Ja koska kysymys on Spike Lee ”jointista”, dialogiin on saatu mukaan ne pari pakollista rasistista kommenttia, joita Denzel pääsee taas harmittelemaan. Elokuvan taustalta voi myös aistia 9/11-jälkeisen amerikkalaisen pelon ilmapiirin: talon seinällä lukee ”We will never forget” ja jos näytät arabilta, niin turpaan tulee.

Nimekkäitä näyttelijöitä on mukana runsaasti: Owen, Washington, Foster, Plummer ja pienessä sivu-osassa Willem Dafoe. Roolihahmot ovat genrelle tyypillisesti melko pinnallisia, mutta taitavat näyttelijät saavat katsojan unohtamaan sen helposti. Mukana olevista näyttelijöistä ehkä Jodie Foster tarjoaa mielenkiintoisimman tulkinnan roolihahmostaan esittäessään naista, jolla on älyä, rohkeutta ja valtaa, eikä pelkää näyttää sitä. Virkistävän erilainen rooli Fosterilta.

Lajityyppinsä sisällä Inside Man on keskivertoa parempi elokuva, jonka takia sille tekee mieli nostaa hattua. Elokuvana se on kuitenkin niin sisältököyhä, että se varmaankin jää nopeasti unholaan niiltä, jotka katsovat mieluummin Spike Leen äkäisempiä elokuvia. Heille onkin luvassa balsamia haavoille, nimittäin loistavasti tuottaneen Inside Manin (budjetti 20 miljoonaa, tuotto 180 miljoonaa) jälkeen on aika hyökätä Bushin kimppuun dokumentaarisessa elokuvassa When the Levees Broke: A Requiem in Four Acts, jossa tarkastellaan USA:n hallituksen roolia hurrikaani Katrinan jälkiselvittelyssä.

teksti: © 2006 Antti Honkala